— Aion lopettaa julkeuteni, vastasi soittoniekka hymyillen.
— Nyt en jaksa käsittää.
— Niin, aion sydämestäni kiittää teitä ystävällisyydestänne ja panna kokoon tavarani.
— No mutta mistä teille nyt tuli sellainen kiire? Niinkö huonosti te täällä viihdytte? Ettekä edes häpeä valittaa ikäväänne.
— Kaikella on sentään rajansa, hyvä rouva. Puhun nyt aivan vilpittömästi. Täällä te olette minua hoitaneet kuin ruhtinasta, minua, vierasta miestä, joka väkivallalla tunkeuduin kotiinne. Täytyyhän minulla toki olla senverran itsetuntoa, etten pitkitä vierailuani ikuisuuteen, minkä teidän ihmeteltävä ystävällisyytenne näyttäisi tekevän mahdolliseksi. Sitäpaitsi asiani vaativat. Pyydän vakuuttaa, että en löydä sanoja kiittääkseni kaikesta.
— Te liioittelette, mutta aiotteko todellakin lähteä?
— Lähtiäiset ovat enää pitämättä. Koska kahvikuppien kalina kuuluu ruokasalista, saanen tarjota lasin likööriä?
Soittaja nousi ylös ja kävi noutamassa pullon, jonka hän itse taskuveitsellään avasi.
— Kas tässä, sanoi hän hymyillen.
— Näepäs! Bolssia! Sitä ei nykyään usein tapaa näillä leveysasteilla, huudahti herra Vahlberg.