— Minä en ole hankkinut tätä sitä varten, sanoi sävelniekka, että erityisemmin toivoisin juotavan onnekseni. Mutta kun mielelläni haluan kertoa hiukan tämän kartanon ihmeellisyyksistä, joiden otaksun teitäkin huvittavan, kuluu luullakseni aika paremmin, jos toisinaan vähän maistetaan. Olen nimittäin saanut kutakuinkin tarkasti selville erinäisiä salaisuuksia, joita tietääkseni on paljon aikoinaan pohdittu.
* * * * *
— Elokuun 17 päivänä istui muuan perhe pienessä kodissaan varsin onnellisena. Isä, jonka valoisalta näyttävän uran katkennut käsi oli lopettanut kesken, tarkasteli tyytyväisin mielin pitkältä matkalta palannutta poikaansa ja äiti puuhaili kotiaskareissa. Kahvi tuotiin, juotiin. Sanomalehti oli pantu tarjottimelle ja poikkikätinen mies avasi sen vaivaloisesti ja ryhtyi lukemaan. Pitkälle ei hän ollut ennättänyt, kun hän yhtäkkiä huudahti.
"Jumalani! Minun eläkkeeni. Nyt olen varmaankin sen menettänyt."
"Mitä sinä sanot, isä?"
"Tohtori Koski on kuollut. Salaperäinen tohtori Koski, joka varmaankin oli parhain ihminen, minkä koskaan olen tavannut."
"Enhän minä ymmärrä sinua ollenkaan, isä", sanoi huolestunut poika ihmeissään.
— Vanhus mietti pitkän aikaa mitään vastaamatta ja mutisi vihdoin kuin itsekseen.
"Niin, hänhän on kuollut nyt, eikä lupaukseni kai enää velvoita.
Eikähän sinun tarvitse siitä mitään muille hiiskuakaan."
Ja sitten hän ryhtyi kertomaan: