"Siihen aikaan asuimme vielä kaupungissa, eikä minulla ollut tätä taloa.
"Eräänä syyspäivänä v. 1902 käytiin minua noutamassa konepajasta insinöörin puheille. Kun astuin konttoriin, vei insinööri minut sivuhuoneeseen, jonka lattialla vieras, hienosti puettu herra levottomana käveli edestakaisin. Insinööri kumarsi ja painoi oven jälkeensä kiinni, jättäen minut kahden kesken tuntemattoman kanssa. Tämä loi minuun terävän silmäyksen ja teki sitten ehdotuksen, jonka kaltaista en ollut koskaan kuullut: Minulle tarjottiin satumaista palkkaa, jos suostuin kuukauden tai parin ajaksi tulemaan vieraan työhön. Mutta minä en saanut kysyä mitään, minun täytyi koko työn ajan pysyä muusta maailmasta eristettynä ja kunniasanallani luvata, etten jäljestäpäinkään yrittäisi ottaa selkoa, missä olin ollut. Minulta ei vaadittaisi mitään, mistä omatuntoni kenties saattaisi tulla rauhattomaksi, ja takeeksi siitä, ettei tässä ollut kysymys mistään petoksesta, oli vieras valmis heti suostumukseni saatuaan antamaan vaimolleni 1000 markkaa.
"Ehdotus herätti siinä määrin epäilyäni, että en katsonut voivani siihen heti myöntyä, vaan sanoin tahtovani ensin neuvotella vaimoni kanssa. Vieras selitti minulle, millä tavoin saatoin ilmoittaa hänelle lopullisesta päätöksestäni, ja kun tuhat markkaa oli suuri raha, ja äitisi sen hyvin ymmärsi niin minä päätin ottaa tarjouksen vastaan, vaikka tunsinkin jännittävää levottomuutta.
"Minua kuljetettiin tavalla, josta olin lukenut vain hurjimmissa romaaneissa: umpinaisissa vaunuissa ja öiseen aikaan. Perille päästyämme huomasin, että olimme tulleet suuren kartanon pihaan, mutta sitten pantiin side silmilleni ja minua talutettiin kuin sokeaa. Kun jälleen sain käyttää näköaistiani, huomasin olevani ummehtuneessa, kellarin tapaisessa käytävässä, jota myöden vieras herra kiihkeästi minua kuljetti. Kun kenties jollain tavoin paljastin sen levottomuuden, joka yhä voimakkaampana hiipi sydämeeni, lasketteli oppaani leikkiä ja kohteli minua niin ystävällisesti, että ennen pitkää turha pelkoni poistui.
"Käytävän päässä oli avara, monisokkeloinen kallioluola, joka sähkölyhdyn valossa näytti korkeammalta kuin se oikeastaan oli. Siitä johti raudoitettu ovi toiseen, pienempään luolaan, joka oli niin säännöllisen huoneen muotoinen, että se varmaankin oli hakattu kallioon. Sinne kuului omituinen, ukkosen jyrinää muistuttava humu, jonka uusi isäntäni selitti olevan kosken pauhua. Seinällä oli kaarevaselkäinen, vanhanaikainen sohva, sen edessä vinoneliön muotoinen, kullanvärinen pöytä, jonka maalaus oli pahoin rapissut, ja pari tuolia. Seiniltä riippui hopealla kirjailtuja verhoja ja nurkassa seisoi suuri, kullattu harppu.
"Täällä oli minun työmaani. Omituiset, taidokkaasti kiveen hakatut lokerot, joissa varmaankin oli ennen ollut muinaisten aatelisherrani kalleuksia, piti laitettaman uuteen kuntoon. Isäntäni tuntui olevan itse paholainen. Häneltä riitti kykyä vaikka mihin ja mitä minä en ymmärtänyt, sen hän pani minut ymmärtämään. Melkein heti alussa tehtiin vaikein työ, hakattiin ikkuna kallioon, ikkuna, joka antoi suoraan koskeen. Minä vakuutin hänelle, että me emme mitenkään kykenisi estämään veden tulvaa sisään, mutta sitä ei hän ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ja viikon päästä oli todellakin kalliossa taidokas, moniruutuinen, paksusta, kuperasta, lasista tehty ikkuna, jonka takana vesi syöksyi vihertävänä, heittäen luolaan aavemaisen valon.
"Minun on mahdotonta kertoa, mitä kaikkea me siellä hommailimme. Yötä ja päivää sain olla luolassa ja hän toimitti sinne tavaraa, en varmuudella tiedä millä keinoin, mutta luultavasti jostakin kellarin tapaisesta varastohuoneesta. Sillä selvästi minä kuulin, kun hän niitä ajatti ja kannatti kätköönsä, mikä se sitten lienee ollutkin.
"Vihdoin tapahtui onnettomuus. Me työskentelimme silloin pitkän käytävän toisessa päässä ja minä ymmärsin, että siinä oli ovi ulkomaailmaan. Isäntäni seisoi tikapuilla ja väänsi jotakin ruostunutta rautaa hiki hatussa. Silloin minä ilman syytä painoin erästä kampea, joka törrötti seinästä ulos, aivan vieressäni. Kuului kovaa ryminää. Ennätin vielä nähdä, että isäntäni syöksyi suin päin tikapuilta ja että päivänvaloa tunkeusi käytävään. Sitten menin jonkinlaiseen horrokseen. Kuitenkin tunsin jotakuinkin selvästi, kuinka hän kantoi minua pois ja olen aivan vakuutettu, että tulimme suoraa päätä kartanon etehiseen. Seuraava kuva, mikä on jäänyt mieleeni, näyttää isäntäni kuumeisena sitomassa kättäni, joka ranteen yläpuolelta oli mennyt niin murskaksi, että vain ohuet lihasuikaleet pitivät sitä kiinni kyynärvarressa. Kun hän oli saanut siteen kiinni, syöksyi hän puhelimeen: 'Haloo, onko tohtori tavattavissa?… Onko tohtori?… Hyvää päivää, tämä on Luolakoskella, tohtori Koski. Erään työmiehen käsi on ruhjoutunut… Aika pahasti, voisiko tohtori heti tulla?… No sehän on mainiota. Näkemiin!'
"Sitten palasi hän minun luokseni ja huomatessaan, että olin valveilla, kysyi hän sydämellisesti: 'Kuinka nyt voitte?' Mutta yhtäkkiä, vastaustani odottamatta, hän tarttui otsaansa. 'Käytävä, sehän on auki! Millä minä sen nyt peitän?' hän huudahti. Ja juoksujalkaa hän syöksyi huoneesta. Kuulin jotakin sekavaa ryminää. Sitten en muista mitään; menin uudelleen tainnoksiin.
"Jäljestäpäin minä ajattelemattomuudessani tulin sanoneeksi tohtori Koskelle, että kuulin hänen telefoonipuhelunsa ja siis tiesin hänen nimensä sekä paikan, missä olin. Ensin hän tuijotti minua pitkän aikaa synkin silmin. Sitten hän naurahti hyväntahtoisesti ja vastasi aivan yksinkertaisesti: 'vai niin!' Hän puhui minulle asioita, joita en ole oikeutettu kertomaan, otti pyhän lupauksen siitä, että pitäisin suuni ja lupasi minulle 6000 markan vuotuisen eläkkeen. 'Sinä päivänä, jolloin Luolakosken salaisuus tulee ilmi, lakkaa eläkkeenne, ymmärrättekö?', kysyi hän. 'Sitten ei se lakkaakaan, mikäli se minusta riippuu' vastasin.