* * * * *
— Siihen tapaan kertoi poikkikätinen mies ja vielä paljon muutakin.
Hän oli minun isäni.
Vierashuoneessa vallitsi syvä hiljaisuus ja aviopari Vahlberg katseli jännittynein ilmein sävelniekkaa, joka hetkeksi vaikeni.
— Mutta lasit, hyvänen aika! Nehän me kokonaan unohdamme.
— Siitä vain näette, minkä arvon annamme kertomuksellenne. Jatkakaa, olkaa hyvä, minä ihan vapisen, naurahti rouva.
— Silloin on ehkä edullisempaa, että muutamme majaa. Saanko pyytää herrasväkeä tekemään minulle seuraa?
Soittoniekka vei heidät etehiseen ja pysähtyi Kustaa III:nen rintakuvan eteen.
— Ne merkilliset seikat — jatkoi hän — jotka sattuivat majurinna Bernerin surullisen kuoleman yhteydessä, herättivät ymmärrettävistä syistä tavattomasti mielenkiintoani. Varmaankin tiesi moni insinööri Warénista paljoa enemmän kuin minä, joka sain tyytyä sensuurin mustaamien sanomalehtien niukkoihin uutisiin. Mutta toiselta puolen olin kai ainoa ihminen, jolla, paitsi isääni, oli jonkinlainen aavistus Luolakosken salaisuudesta. Ja se, että santarmikätyrit ryhtyivät kotitarkastuksiin, oli minulle todisteena, että jotakin tärkeätä oli kätkettynä tässä kummallisessa jutussa. Ensin minä yritin toimia omin päin, kartanon ulkopuolella, mutta huomasin sen tuloksettomaksi. Ja tuo huomio selittää sen julkeuden, että tunkeuduin tänne, mutta ei suinkaan sitä puolusta, pikemmin päin vastoin, se muuttaa menettelyni tarkoitukselliseksi. Mikä oikeus minulla oli teidän talonne salaisuuksiin? Mutta ei niihin ollut oikeutta teilläkään, sen tiedän nyt, ja minä voisin esiintuoda seikkoja, jotka antaisivat teolleni paremman luonteen, mutta jätän sen tällä kertaa.
— Minä siis pääsin tänne, valehtelemalla viettäneeni täällä lapsuuteni. Te kerroitte minulle insinööri Warénin kellon historian. Sitäpaitsi tiesin isäni kertomuksesta, että käytävä päättyi taloon ja todennäköisesti etehiseen. Mutta minä en ole mikään Sherlock Holmes, enkä pysty ratkaisemaan arvoituksia. Siinä seisoi Kustaa III, jonka nimi oli kelloon kirjoitettu, siinä Beethoven, jonka juhlallinen muotokuva yhdisti majurinna Bernerin kirjeen ja kellon toisen rivin salaisuuden, mikäli professori Fredrikssonin loogillinen selitys piti paikkansa. Ne eivät kuitenkaan ilmaisseet minulle mitään, vaikka kuinka vaivasin päätäni. Ainoa, minkä huomasin, oli se, että Beethovenin rintakuva oli verrattain uusi, luultavasti tohtori Kosken hankkima, Kustaa III:nen sitävastoin hyvin vanha.
— Lopulta, kun siinä aina seisoin ja mietin, tein havainnon, joka suuresti muistuttaa salapoliisiromaanien malleja. Minä nimittäin huomasin, että portaitten, vintille johtavien portaitten askeleet olivat omituisella tavalla kuluneet. — Katsokaahan muuten lähemmin näitä portaita. Ensinnäkin ovat ne kovin loivat ja niiden alla on varastohuone, joka tällä kertaa sisältää ainoastaan vanhaa romua. Varastohuone on kuitenkin vain portaitten käännepaikan kohdalla; alempana, lähempänä etehisen permantoa, ei ole mitään, sillä tila on kovin ahdas. Ja katsokaahan askeleita. Ne ovat tehdyt vanhanaikuisista, lujista lankuista, niiden pystysuora sivu on tasan yhtä korkea kuin vaakasuorakin, eikä viimemainitussa ole ulkonevaa syrjää, niinkuin yleisesti on tapana. Kummallisinta on, että nämä pystysuorat osat ovat — kuten näette — kuluneet. Niissä voi selvästi huomata hankautumia, käynnistä aiheutuneita lovia. Mutta ainoastaan kuudessa ensimäisessä askeleessa, seuraavat ovat kuin koskemattomia ja ainoastaan vaakasuoralla pinnalla on jälkiä. Ellei nyt ota huomioon sitä mahdollisuutta, että portaat ovat tehdyt vanhoista laudoista, niin miten on kuluminen selitettävissä?