— Ei tarvitse kovinkaan huolellisesti tutkia liitoksia, ennenkuin huomaa, että ne eivät ole tiiviit, ja kun isäni kertomuksesta tiesin käytävän olemassaolon, selvisi minulle pian, että juuri tässä oli sen alku. Mutta miten tapahtui aukaisu? Siinä oli paljoa vaikeampi kysymys. Tein kovasti työtä Kustaa III:nen rintakuvan kanssa, joka usein oli tullut mainituksi salaperäisten tapausten yhteydessä. Vääntelin ja kääntelin sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta turhaan, se ei liikahtanutkaan. Sitten kolusin ja ryömin portaitten alla ja huomasinkin aivan eittämättömästi, että lattia saattoi painua alas. Kerran te herra Vahlberg yllätitte minut näissä tutkimishommissa, tottakai muistatte?
— Muistan. Minä huomasin, että te olitte aivan kuiva, vaikka teidän piti tulla ulkoa, rankkasateesta.
— Ahaa! huudahti vieras, katsoen terävästi aviomieheen.
— No niin. Kuten sanottu, kaikki yritykseni raukesivat, enkä keksinyt ratkaisua. Se olikin jonkunverran vaikeata, kun samalla halusin toimia huomaamatta. Minun ei auttanut muu kuin turvata vanhaan palvelijaan ja koettaa hellittää hänen vaikenevan kielensä kantimia. Aavistin kuitenkin, että se olisi ollut työlästä ja päätin yrittää yllätystä. Eräänä aamupäivänä seisoin tässä häntä odotellen ja kun hän vihdoin tuli, sanoin hyvin luonnollisesti:
"Kuulkaahan, minä en saa tätä auki, vaikka mitä tekisin. Koneistossa on varmaankin vikaa. Voitteko auttaa minua?"
— Hän säikähti kovasti ja pysähtyi sanattomana ja kalpeana minuun tuijottamaan.
"Niin, teidänhän tämä pitäisi paremmin tuntea", jatkoin.
"Mitä herra tarkoittaa?… Mitä auki?…", sammalsi hän.
"Käytävää, herranen aika! Päästäkseni luolaan."
Perin ällistyneenä hän silmäili minua.