Kuului ovikellon soittoa. Joku jutteli etehisessä palvelijan kanssa, sitten koputettiin ovelle.
— Sisään!
Ovi aukeni ja paksu, lihava tukkukauppias M. astui huoneeseen, hengästyneenä kuten aina, savuava sikaari pyöreiden sormien välissä.
— Huomenta. Velihän on vielä tohveleissaan, sanoi hän sointuvalla äänellään.
— Vai sinä se oletkin. Terve, terve. Minä tässä juuri päättelinkin, että nyt tulee ukonilma, kai kauppias M.
— Kolusinko tosiaankin sillä tavoin. Sellaista se on. Rahat vähenevät, vatsa suurenee.
— No mitä sinulla nyt sitten on asiata? Turhan tautta sinä et kuitenkaan tullut, sen tiedän vanhastaan. Olet liian suuri afäärimies, juostaksesi syyttä suotta… Ei, älä istu. Mennään saliin, täällä on kylmä ja pimeääkin.
— Afäärejä, ei ollenkaan! Tulin vain keventämään mieltäni. Kirotut jääkärit, niistähän koitui kokonainen maan vaiva. Ryssät vievät miehiä vankilaan ehtimiseen, viime viikollakin serkkuni, ties koska tästä itse joutuu tiilenpäitä lukemaan. Minäkin annoin rahaa siihen hommaan.
— Ja nyt pelkäät, ettet saa sitä takaisin?
— Se oli jo antaissa menetettyä, sen kyllä tie sin, kauppias huokaisten vastasi. — Mutta ei niiltä saa rauhaa nytkään.