Kuin peto, epäinhimillistä raivoa tuntien Gunnar heittäysi toverinsa ylitse, tarttui molemmin käsin häntä kurkkuun ja puserti suonenvedon tapaisesti. Hän oli tukehtua omaan läähätykseensä. Hänen piirteensä olivat hirveät ja hänen kasvojensa väri harmahtava.

Turhaan Mikko taisteli. Luonnottomalla voimalla Gunnarin kädet kuristivat häntä. Vähitellen hänen vastustuksensa heikkeni. Kasvojen väri muuttui sinertäväksi. Silmät pullistuivat ja kääntyivät nurin kuopissaan. Paksuna ja inhottavana kieli pusertui ulos hänen hampaittensa välistä.

LAURI KESTO.

Lauri Kesto kulki kotiin tavattoman uuvuksissa, ja kun hän pääsi perille, riisui hän päällysvaatteensa kuin unessa ja heittäysi keinutuoliin vääntämättä lamppua palamaan. Oli niin hiljaista. Ainoastaan ohirientävän ajurihevosen kaviot kapsahtelivat kadulla ja etäämpänä kuormavankkurit jyrisivät. Katulyhdyn valo virtasi kalpeana huoneeseen saaden lasisen mustetolpon kimmeltämään.

Lauria ahdisti niin orpo mieliala, niin painostava yksinäisyyden tunto, että kurkussa tuntui aivan samallaiselta kuin itkun puhetessa, ja haikea kaiherrus, joka kiersi hänen sydänalaansa, tuotti hänelle miltei ruumiillista tuskaa. Hän kyseli melkein ääneen itseltään, mitä nyt oikeastaan oli tapahtunut, koska se häneen näin syvästi vaikutti, mutta ei saattanut löytää tyydyttävää vastausta. Ja mitään erikoista ei ollutkaan tapahtunut. Hän oli kulkenut kadulla ilman päämäärää. Hänen vastaansa oli tullut ylioppilas Eero Kaski, hänen parhain ystävänsä. He olivat tervehtineet tuttavallisesti, mutta kumpikin oli jatkanut matkaansa. Ja siinä juuri oli koko tapahtuma, siinä, että Eero oli sivuuttanut hänet pysähtymättä. Sellaista ei koskaan ennen ollut sattunut, ei edes kiireessäkään. Aina olivat he vaihtaneet muutaman sanan ja useimmiten, jos aika myötäsi, oli toinen lähtenyt toista saattamaan.

Tietysti tämä oli aivan mitätön tapaus, eikä hänellä ollut ensinkään syytä ottaa sitä näin syvästi. Mutta hän ei voinut sille mitään, että se koski häneen, ja heti kun he olivat ehtineet toistensa ohi, oli hänestä tuntunut, kuin olisi Eero muuttunut kokonaan vieraaksi ja edentynyt yhä kauemmas ja kauemmas. Tuntui kuin olisi sekin heikko side, joka heitä vielä oli yhdistänyt, ja joka viimeaikoina oli käynyt yhä epävarmemmaksi, nyt täydellisesti katkennut, ja hän tajusi, että vasta nyt hän oli jäänyt ypöyksin.

* * * * *

Yksin oli hän oikeastaan aina ollut. Maalaisvanhempiensa ainoana lapsena oli hän jotenkin yksikseen leikkinyt lapsuutensa leikit, ja kouluaikanaan, joka nyt kangasteli hänen mielessään onnellisena ajanjaksona, oli hän ollut syrjäänvetäytynyt ja uuttera. Sentähden olikin hän ylioppilaaksi tullessaan vielä aivan tottumaton kaikkeen ja tavattoman kaino. Helsingin outo elämä saattoi hänet ymmälle ja aiheeton arkuus ja häveliäisyys vaivasivat häntä alinomaa. Jos hänen piti mennä puotiin ostamaan jotakin, tunsi hän ahdistavaa jännitystä, ja vaikka hän vakuutti itselleen, että se oli lapsellista, ei hän voinut estää sydäntään kiihkeästi sykkimästä. Samainen arkuus ja levottomuus kuvastui hänen pälyilevästä katseestaan, hänen epävarmoista, hätäisistä ja ikäänkuin kesken jääneistä liikkeistään ja koko hänen käytöksestään. Se esti häntä ruokapaikassa syömästä kyllikseen ja se teki hänen puheensa katkonaiseksi ja hapuilevaksi, sillä hän luuli aina sanovansa liikaa, jotain tarpeetonta ja noloa.

Tästä kaikesta oli hän itse tietoinen, mutta ei mahtanut sille mitään. Sillä typerä ei hän suinkaan ollut. Hän oli lukemalla koonnut itselleen melkoiset tiedot ja sivistyksen, hänen sydämensä oli perin herkkä ja hyvä, mutta häneltä puuttui ulkonaista tottumusta.

Koettaessaan kasvattaa itseään hän luuli tajuavansa, että ainoastaan vilkas osanotto toverielämään saattoi tarjota hänelle sen avun, jota hän tarvitsi. Ja hän liittyikin iloisten toveriensa seuraan, kulki heidän kanssaan paikasta toiseen, huomaamattomana pujotellen heidän joukossaan ja painaen mieleensä kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Hän joutui kapakoihin, pelihuoneisiin, jos jonnekin, eikä hän koskaan tohtinut vastustaa tovereitaan, päättivätpä he mennä minne tahansa. Mutta ollessaan heidän mukanaan hän pelkäsi ja oli varovainen. Hän ymmärsi hyvin liikkuvansa vaarallisilla poluilla, ja kun ei hän tehnyt sitä etupäässä huvin vuoksi, piti hän hyvää huolta töistään ja oli säntillinen.