"Siinähän teillä onkin arvoisenne vastustaja, Haukansilmä", huudahti majuri Duncan ihastuneena, kun opas asettui paikoilleen, "ja tätä koetta uudistaessamme saamme vielä nähdä pari kelpo laukausta."
"Kuinka onkaan ihminen ihmeellinen olento!" kertasi taas metsästäjä tuskin huomaten, mitä hänen ympärillään tapahtui, niin syventynyt hän oli omiin mietiskelyihinsä. "Heitä!"
Peruna lensi ja pyssy laukesi juuri sinä hetkenä, kun maali näytti pysähtyneen paikalleen ilmassa. Haukansilmä oli tähdännyt ilmeisen tarkasti — ja siksi olikin pettymys suuri, kun huomattiin tulos.
"Kaksi reikää samassa perunassa?" huudahti majuri.
"Kuori, kuori", kuului vastaus, — "vain kuori!"
"No, kuinkas nyt, Haukansilmä? Jasper Vesikoirako siis on kilpailun voittaja?"
"Hattu on hänen", vastasi Haukansilmä pudistaen päätään ja astellen verkalleen pois ampumajalustalta. "Kuinka ihmeellinen olento onkaan ihminen! Hän ei koskaan tyydy siihen, mitä luonto on hänelle lahjoittanut, vaan lakkaamatta himoitsee sitä, mitä kohtalo on häneltä kieltänyt."
Kun Haukansilmän luoti ei ollut lävistänyt perunan sydäntä, vaan ainoastaan rikkonut kuoren, annettiin palkinto viipymättä Jasperille. Hattu oli mainitun nuorukaisen kädessä, kun majoitusmestari lähestyi ja kohteliaalla tavallaan toivotti onnelliselle kilpailijalleen paljon iloa tästä urotyöstä.
"Mutta nyt te olette saanut hatun, poika, eikä siitä teille ole mitään hyötyä", hän lisäsi, "se ei koskaan kelpaa purjeeksi, eipä edes lipuksikaan. Minä ajattelen, ettette panisi pahaksenne, vaikka näkisitte sen arvon kuninkaan hopeassa, vai kuinka?"
"Rahalla ei voida sitä maksaa", vastasi Jasper ilosta ja onnesta säteilevin silmin. "Mieluummin olisin tahtonut voittaa tämän hatun kuin saada viisikymmentä uutta pukua tai purjetta Lokkiin!"