"Tiedän sen — minä tiedän sen, Haukansilmä; mutta kuitenkin —"
"Mitä, Jasper, poikani? Puhu suusi puhtaaksi, tiedäthän, että puhut ystävälle."
Nuorukainen puri huultaan, hipaisi kädellään kasvojansa, punastui ja vaaleni, kuten nuori tyttö tunnustaessaan rakkauttansa. Sitten puristaen toisen kättä, hän sanoi tyynesti aivan kuin hänen miehuutensa olisi voittanut kaikki muut tunteet: "Minä antaisin toisen käteni, Haukansilmä, jos vain voisin saada tilaisuuden tarjota tuon silkkihatun Mabel Dunhamille."
Metsästäjiin katse painui maahan ja astellessaan hitaasti ampumajalustalle hän näytti ankarasti pohtivan sitä, mitä oli kuullut.
"Kahteen yht'aikaa heitettyyn perunaan sinä et milloinkaan osaa,
Jasper", hän äkkiä huomautti.
"Siitä olen itsekin varma ja se kiusaa minua."
"Kuinka ihmeellinen olento onkaan ihminen! Hän himoitsee kaikkea mahdotonta ja kiusaa kohtalolta lahjoja, jotka eivät luonnostaan hänelle kuulu. Ei hätää — ei hätää. Käy paikallesi, Jasper, sillä majuri odottaa, ja huomaa, poika, minun täytyy koskea kuorta; minä en voi enää näyttäytyä linnassa, ellen edes sitä tee."
"Minun täytynee alistua kohtalooni", vastasi Jasper punastuen ja kalveten, kuten äskenkin, "mutta minun täytyy kuitenkin yrittää, vaikka siihen paikkaan kuolisin."
"Kuinka onkaan ihminen ihmeellinen olento!" kertasi Haukansilmä siirtyen syrjään ja antaen ystävälleen tilaa yrittää. "Omista lahjoistaan hän vähät välittää, mutta sitä enemmän hän himoitsee toisen osaa!"
Peruna lensi, Jasper laukaisi, ja huuto, joka sitä seurasi, ilmaisi, että hänen luotinsa oli lävistänyt perunan sydämen tai ainakin niille main.