"Lehdet! Mitä ovat lehdet, lapsi? Merellä ei ole mitään lehtiä. Jos tahdot saada selville, onko tyyneys täydellinen vai ei, niin sytytä kynttilänpätkä ja jos liekki vähänkään lepattaa, silloin ei tuuli ole kuollut. Jos joutuisit sellaiseen tilaan, että olisi hirveän vaikea vetää ilmaa keuhkoihisi hengittäessäsi, silloin voit ilmaa pitää tyynenä. Joskus ihmiset joutuvat sellaiseen tilaan. Katsopas nyt tuota vettä! Se lekottaa kuin maito kiulussa eikä hievahda sinne eikä tänne. Valtameren vesi ei koskaan pysy niin hiljaa, olkoonpa ilma kuinka tyyni tahansa."
"Eikö valtameren vesi pysy hiljaa, eno? Eikö tyynelläkään?"
"Sitä yksinkertaisuutta! Ei, lapsi. Valtameri hengittää, kuten elävä olento, sen rinta nousee ja laskee, kuten runoilijat sanovat, vaikka ei ilmaa ja tuulia olisi olemassakaan. Kukaan ei ole nähnyt meren lepäävän niin hiljaa kuin tuo järvi tuossa, vaan se nousee ja laskee aivan kuin sillä olisi keuhkot."
"Eihän tämä järvikään pysy aivan liikkumattomana, vaan voit huomata, että vesi lipattaa rantakiviä vasten, ja ajoittain voit kuulla sen loiskinnan rannan kallioihin."
"Lörpötystä! Ontarion järvi muistuttaa Atlanttia yhtä paljon kuin likalätäkkö lähdettä. Tuo Jasper kuitenkin on kelpo poika ja vaatii vain vähän opetusta, että hänestä tulisi mies."
"Onko sinusta, eno, Jasper oppimaton?" kysyi Mabel ryhtyen hauskasti järjestelemään hiuksiaan ja saaden siten tekosyyn kääntää kasvonsa toisaalle. "Minusta Jasper Vesikoira näyttää tietävän enemmän kuin useimmat hänen luokkaansa kuuluvat nuoret miehet. Hän on lukenut tosin sangen vähän, sillä kirjoja ei ole runsaasti tässä maailman ääressä, mutta hän on ajatellut paljon — ainakin minun mielestäni — niin nuoreksi mieheksi."
"Hän on oppimaton, kuten luonnollisesti kaikki, jotka ovat liikkuneet vain tällaisilla sisävesillä. Ei, ei, Mabel; me molemmat olemme kiitollisuuden velassa Jasperille ja Haukansilmälle ja minä olen koettanut miettiä, miten parhaiten voisin heitä palvella, sillä kiittämättömyyttä pidän sian viisautena. Syötä sille oma päivällisesi ja se syö sinut itsesi jälkiruoaksi."
"Niin se on, enokulta: meidän tulee tehdä, mitä suinkin voimme ilmaistaksemme kiitollisuuttamme niille molemmille kelpo miehille."
"Puhut, tyttö, kuten oikea äitisi tytär ainakin ja tavalla, joka tuottaa kunniaa Capin perheelle. Nyt minä olen keksinyt keinon, joka tyydyttää molempia puolia, ja niin pian kuin olemme palanneet retkeltämme Tuhatsaarille minun on aika esittää se."
"Rakkahin eno, se on juuri sinun hienotunteisen luonteesi mukaista!
Saanko kysyä, mitä sinä aiot?"