"On varustukset vakavat tään joen rannikolla, ja välkkyy teräs kiiltävä tääll' öitten kuutamolla."
Byron.
Muutamia tunteja myöhemmin Mabel Dunham seisoi korkeimmalla vallilla, joka aivan kuin vaipuneena juhlallisiin mietteihin katseli kauas joelle ja järvenulapalle. Ilta oli viileä ja tyyni, ja oli noussut kysymys, voisiko joukkue ollenkaan tänä yönä lähteä Tuhatsaarille, kun tuuli oli niin kerrassaan asettunut. Muonavarat, aseet ja ampumatarpeet samoin kuin Mabelinkin tavarat olivat jo valmiina laivassa, mutta se pieni sotaväen osasto, jonka oli määrä lähteä, odotteli vielä rannalla tietämättä, saisiko se astua laivaan vai ei. Jasper oli kuljettanut Lokin lahden poukamasta ulomma joelle, josta hän helposti saattoi päästä ulapalle, milloin mieli teki, ja siinä se nyt hiljaa odotteli vaatimattoman ankkurinsa varassa. Laivamiehistö loikoili lahden rannalla odotellen määräyksiä.
Aamupäivän kilpailut olivat jättäneet linnaan hiljaisuuden, joka täydellisesti soveltui suloisenrauhalliseen luontoon, ja Mabel tunsi sen vaikutuksen koko sielullansa, vaikk'ei voinut täysin selittää, mistä se johtui. Mihin katsoikin kaikkialla ilmeni luonnon kiehtova suuruus. Hiljainen, juhlallinen metsä ja rannattomalta näyttävän ulapan hohtava pinta antoivat näköalalle mahtavuuden, jota turhaan muualta hakee. Ensi kertaa Mabel nyt tunsi, että kaupungit ja inhimillinen sivistys olivat suuresti heikontaneet hänen luonnettaan ja että tällaisessa ympäristössä vietetty elämä varmaankin olisi onnellinen. Miten paljon viimeisen kymmenen päivän kokemus oli hänessä herättänyt ja vahvistanut tällaista ajatusta, voidaan helpommin aavistaa kuin sanoilla todistaa.
"Ihana auringonlasku, Mabel", kuului hänen enonsa ääni niin läheltä hänen korvaansa, että sankarittaremme oikein hätkähti, — "ihana auringonlasku, tyttö, näin sisäjärven rannalla, vaikk'emme sitä merellä uskoisi."
"Ja eikö luonto ole sama tällaisella suurella järvellä kuin merellä? Eikö aurinko paista samalla tavalla, eno hyvä? ja emmekö voi tuntea olevamme Luojalle kiitollisia näillä rajaseuduilla yhtä hyvin kuin omalla Manhattanillammekin?"
"Tyttö on saanut jotakin äitinsä luonteesta. Eikö muka luonto ole yksi ja sama! Ei, Mabel! Vai kuvitteletko sinä, että sotamiehen ja merimiehen luonto on sama? Molemmilla aloilla sinulla on sukulaisia ja sinun pitäisi kyetä vastaamaan."
"Mutta, eno, minä tarkoitan luonnon vaikutusta ihmisluonteeseen."
"Niin minäkin teen, tyttö — minä tarkoitan merimiehen luonnetta ja 55:nnen soturien luonnetta sinun isäsikin niihin luettuna. Tässä ne nyt ovat harjoittaneet kilpa-ammuntaa — pilkka-ammuntaa, voisin sanoa — tämän päivän, ja kuinka suuresti se onkaan eronnut pilkka-ammunnasta merellä! Siellä lähetetään ammus laivankylkeen vähintäänkin puolen penikulman päästä; ja perunat, jos niitä sattuisi olemaan laivassa — joka kumma myöskin voi tapahtua — annetaan kokin kattilaan. Tällainen voi olla kunniallista soturielämää, mutta kokenut silmä näkee monia heikkouksia näissä linnoissa. Minun mielipiteeni tästä vesilätäköstä sinä jo ennestään tiedät, eikä minulla ole suinkaan erikoisesti mitään moittimishalua. Oikea merimies ei moiti mitään; mutta hitto vie — minä en pidä koko tätä lätäkköä, jota Ontarioksi kutsuvat, ihmeellisempänä kuin laivan vesitynnyriä. Katsopas nyt, Mabel; jos sinä tahdot oppia ymmärtämään eron valtameren ja tämän järvenselän välillä, niin minä näytän sen sinulle yhdellä silmäyksellä. Tätä ne nyt sanovat tyyneksi tuntiessaan, että tuuli ei ollenkaan käy, vaikkakin, toden sanoakseni, tyyneys ei ole tällaista, kun tulemme merelle."
"Mutta, eno, eihän nyt käy pieninkään ilmanhenki. En pidä ollenkaan mahdollisena, että lehdet voisivat missään olla liikkumattomampia kuin juuri tällä hetkellä tuossa uinuvassa metsässä."