"Maihin, herra Cap! Te ette ymmärrä koko näiden sisäjärvien liikennettä, jos luulette, että niin helposti voitaisiin pakottaa joku kaarnakanotti maihin. Heti kun he huomaavat takaa-ajajat, he lähtevät apupurjeittensa avulla myötätuuleen ja ennenkuin ehditte ajatella, ohjailette purttanne penikulman tai parin päässä heidän vanavedessään."
"Ette kai tahdo saada minua uskomaan, herra Jasper, että kukaan niin päättömästi uskaltaisi lähteä noilla munankuorilla purjehtien aavalle selälle, jos vähänkään tuuli käy?"
"Olen usein kulkenut sillä tavalla Ontarion yli, vaikka aallot ovat kuohuneet melkoisen korkeina. Oikein käytettynä niissä säilyy kuivimpana ja ne ovat parhaat veneet, mitä tunnetaan."
Cap vei nyt lankonsa ja Haukansilmän syrjään vakuuttaakseen heille, että Jasperin selitys vakoojista oli "asianhaara", vieläpä "hyvin vaikuttava asianhaara", jota piti tutkia ja punnita mitä suurimmalla tarkkuudella, sillä hänen selityksensä kanoteista oli niin epäiltävä, että sillä ilmeisesti tahdottiin johtaa kuulijoita harhaan. Jasper hänen mielestään puhui liian varmasti niistä miehistä, jotka olivat käyneet maissa, ollakseen niistä tietämättä enemmän kuin ilmaisi. Mokkasiinit eivät hänen mielestään ilmaisseet mitään, koska valkoinen mies saattoi käyttää niitä yhtä hyvin kuin intiaanikin — hänellä itsellään oli yksi pari, ja saappaat — sehän oli tietty — eivät tehneet sotilasta. Vaikka kersantti ei pannut kovin suurta arvoa tälle todistelulle, ei se kuitenkaan ollut vaikuttamatta häneen. Hänestä tuntui hyvin omituiselta, että vakoojia olisi käynyt niin lähellä varustuksia ilman, että hänellä olisi ollut niistä vähintäkään aavistusta, eikä hän voinut ymmärtää, että tämä olisi ollut sellaista tietoa, josta yksin Jasper saattoi saada selvän. Oli kyllä totta, että kerran tai kahdesti Lokki oli lähetetty ulapalle tällaiselle asialle, mutta vaikka kutteri kulki Jasperin johdolla, ei hän tiennyt vehkeilijöitten hommista enempää kuin muutkaan. Mikä nyt olisi ilmaissut nuuskijoitten käynnin hänelle paremmin kuin kenellekään muulle läsnä-olijoista? Haukansilmä taas ajatteli asiaa toisin. Herkkätunteisena hän moitti itseään velvollisuuden laiminlyönnistä, ja kun hän ajatteli, että juuri hänen olisi pitänyt tietää tällaisten vieraitten käynti, hän luki Jasperille suureksi ansioksi tämän valppauden. Hän ei nähnyt mitään erikoista siinä, että Jasper oli saanut selville kertomansa tosiasian, vaikkakin hän myönsi itselleen, että oli tavatonta — ellei häpeällistä — kun hän nyt vasta kuuli tämän asian ensimmäisen kerran. "Mitä mokkasiiniin tulee, herra Cap", hän sanoi, kun lyhyt keskeytys antoi hänelle tilaisuuden puhua, "niitä on saattanut käyttää yhtä hyvin valkoihoinen kuin punanahkakin, vaikk'ei jälki ole koskaan sama, kun sitä käyttää toinen eikä toinen. Jok'ikinen, joka on tottunut liikkumaan metsissä, voi tuntea valkean miehen jäljen olkoonpa sen tehnyt saapas tai mokkasiini. Tarvitaan parempia todistuksia kuin tämä, että minä voisin pitää Jasperia epärehellisenä."
"Te myönnätte, Haukansilmä, että metsissä on sellaisiakin olentoja kuin kavaltajat?" pisti Cap väliin johdonmukaisesti.
"En ole ikinä tuntenut rehellistä mingoa — sellaista, johon voisitte luottaa — jos hän vain saa tilaisuuden teitä pettää. Petos kuuluu niiden perusluonteeseen ja mielestäni heitä tulee surkutella mieluummin kuin vihata."
"Miksi ei sitten uskoa, että tällä Jasperilla on sama heikkous? Kukin on omalaisensa ja inhimillinen luonto on joskus ihan ihmeellinen — sen minä tiedän kokemuksesta."
Se oli tulos pitkästä ja hapuilevasta keskustelusta, jossa koetettiin puolustaa Jasperin viattomuutta toisten syytöksiä vastaan, kunnes kersantti ja hänen lankonsa olivat yhä varmistuneet siinä käsityksessä, että hän on syyllinen, kun taas heidän toverinsa yhä lujemmin ja lujemmin koetti puolustaa syytettyä ja kaikin mokomin varoa langettamasta väärää tuomiota. Hänestä kaikki asiat kävivät ihan säännöllistä latuaan, sillä ei ole mitään parempaa keinoa varmistua jossakin mielipiteessä, kuin koettaa puolustaa sitä. Olemmehan saaneet itsenäisimmät ajatuksemme juuri siten, että olemme puolustaneet sitä, mitä olemme pitäneet totena ja oikeana, vaikka siinäkin ehkä olemme vain pitäneet kiinni vanhoista ennakkoluuloista.
Tällä hetkellä kersantti oli joutunut sille asteelle, että hän katseli kaikkia nuoren merimiehen toimia epäluulolla ja pian hän oli sukulaisensa kanssa samaa mieltä, etteivät Jasperin tiedot — erittäinkin tiedot vakoilijoista — voineet johtua hänen tunnontarkasta velvollisuuksiensa täyttämisestä, vaan —"asianhaaroista".
Sill'aikaa kun tätä asiaa pohdittiin, Mabel istui, kuten matkustaja ainakin, ja hiljakseen mietiskeli. Herra Muir oli mennyt alas järjestelemään tavaroitansa ja Jasper seisoi hieman erillään kädet ristissä rinnalla ja silmä siirtyi purjeista pilviin, pilvistä rannan epäselviin ääriviivoihin, rannasta ulapalle ja ulapalta takaisin purjeihin. Niinpä sankarittaremmekin alkoi selvitellä omia ajatuksiansa. Viime matkan jännitys, ensi päivän tapaukset hänen saavuttuaan linnaan, kohtaus isän kanssa, joka oikeastaan oli hänelle vieras, hänen omituinen asemansa linnassa ja hänen nykyinen matkansa, kaikki muodostivat yhtenäisen tapausten sarjan ja tuntui kuin olisi aikaa kulunut kuukausia. Hänen oli vaikea uskoa, että hän niin äskettäin oli jättänyt kaupungin kaikkine sivistyneen elämän mukavuuksineen, ja hän suuresti ihmetteli, ettei oleskelu Oswegon omituisessa ilmapiirissä ollut sen enempää muuttanut hänen ajatusmaailmaansa. Tapaukset olivat seuranneet toisiaan niin nopeasti, ettei hänelle ollut oikeastaan jäänyt aikaa seurata niiden kulkua. Mutta nyt hänelle muistellessaan niitä uusia, voimakkaita vaikutteita, joita hän niin runsaasti jo tulomatkalla oli saanut, johtui mieleen sekin, että hän oli tuntenut Jasperin, Haukansilmän ja oman isänsä vasta vähän yli parin viikon. Mabel oli enemmän tunteen kuin järjen ihminen, vaikka viimeksimainittukin oli hyvin kehittynyt, mutta sittenkään hän ei voinut oikein ymmärtää, kuinka oli mahdollista, että vielä niin äskettäin vieraat ihmiset olivat päässeet niin lähelle hänen sydäntänsä, ja hän oli liian kokematon eritelläkseen tunteitansa ja ymmärtääkseen kokemiensa vaikutelmien luonnetta. Tähän asti ei epäluulon rutto ollut päässyt hänen vapaata ajatustansa kahlitsemaan, vaan hän luotti täydellisesti molempiin ihailijoihinsa, ja viimeisenä ajatuksena, joka itsestään olisi voinut syntyä, olisi johtunut hänen mieleensä epäillä heitä molempia maansa ja kuninkaansa kavaltajiksi. Hänen sieluunsa oli juurtunut syvä kruunun kunnioitus, ja hallitusta ympäröi kaukainen, salaperäinen loiste. Hän ajatteli, kuten kaikki siirtomaalaiset, että petos sitä kohtaan olisi kaikista rikoksista suurin.