"Mutta teidän isänne, Mabel, ajattelee soturin ammattia paremmaksi kuin mitään muuta. Hän kai tahtoo tehdä teistä soturin vaimon?"
"Jasper Vesikoira! — Minusta soturin vaimon! Minun isäni tahtoo sitä! Miksi hän sellaista tahtoisi? Kuka soturi on linnassa, jonka kanssa voisin mennä naimisiin — jonka kanssa hän tahtoisi minut naimisiin?"
"Joku voi rakastaa ammattiansa niin paljon, että luulee sen peittävän tuhansia virheitä."
"Mutta eihän kukaan voi tointansa rakastaa niin, ettei hän sen vuoksi näe mitään muuta. Te sanotte, että isäni tahtoo minut soturin vaimoksi, eikä kuitenkaan ole koko Oswegossa ainoatakaan soturia, jolle hän voisi minut antaa. Minä olen tukalassa asemassa, sillä en ole kyllin hyvä jonkun herrasmiehen puolisoksi, mutta olen taas liian hyvä tavallisen soturin vaimoksi."
Puhuessaan nämä suorat sanat Mabel punastui tietämättä miksi, vaikka pimeys esti hänen toveriansa huomaamasta sitä; ja hän nauroi vallattomasti niin kuin se, joka tietää, että koko juttu on ihan tuulesta temmattu. Jasper ilmeisesti ajatteli asiaa aivan toisin.
"Se on totta, Mabel", hän sanoi, "teitä ei kai voine kutsua ylimysnaiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä."
"Ei missään merkityksessä, Jasper", vastasi vaatimaton tyttö reippaasti, "sillä toivoakseni en ole turhamainen, joka on pääasia. Luoja on antanut minun syntyä kersantin tyttärenä, ja olen tyytyväinen asemaani."
"Mutta kaikki eivät halua jäädä siihen asemaan, johon ovat syntyneet, Mabel, sillä monet kohoavat ylemmä ja toiset painuvat alemma. Monet kersantit ovat kohonneet upseereiksi — vieläpä kenraaleiksikin, ja miksi ei voisi kersantin tyttärestä tulla upseerin rouva?"
"Kersantti Dunhamin tyttäreen nähden en voi tietää järjellisempää syytä kuin sen, ettei kukaan upseeri halua tehdä häntä rouvakseen", vastasi Mabel nauraen.
"Te voitte ajatella niin, mutta 55:nnessä on muutamia, jotka ajattelevat asiaa toisin. Siellä varmasti on eräs upseeri, joka haluaa tehdä teidät rouvakseen."