"Kuulkaahan, herra Haukansilmä", keskeytti Cap sävyisästi, "ei minunkaan mielestäni ole miehekästä kääntää selkäänsä ja halveksia toisinajattelevia. Vaikkakin voimme sitoa köysiä mastojen huipuissa ja hoitaa miehekkäästi purjeita myrskyn riehuessa, tiedän kuitenkin, että olemme vain heikkoja kuolevaisia ja toivon ymmärtäväni kunnioittaa kaikkea, joka kunnioitusta ansaitsee. Tarkoitan vain, että kun on tottunut pitämään laajoja vesiä suolaisina, tahtoo ensin maistaa, ennenkuin uskoo, että vesi niissä voi olla myöskin suolatonta."
"Merieläimet voivat juoda suolaista vettä, mutta Jumala on antanut ihmiselle, valkoiselle ja punaiselle, ihanat vesilähteet, joista hän voi sammuttaa janoansa. Järjetöntä olisi ajatella, että Hän ei olisi voinut luoda näille seuduin suolattomia vesiä ja itään suolaisia."
Haukansilmän suora avomielisyys voitti kokonaan Capin huolimatta hänen itsekylläisestä viisastelustaan, vaikkakaan hän ei mitenkään tahtonut myöntää todeksi ajatusta, jota hän vuosikausia oli pitänyt mahdottomana uskoa. Vastenmielistä oli luopua vanhasta harhaluulosta, mutta samalla oli vaikeaa myöskin väittää vastaan asiassa, jota hän ei tuntenut, vaan joka piti uskoa sellaisenaan, ja sen vuoksi hän mielellään tahtoi luopua tästä keskustelunaiheesta.
"Hyvä, hyvä, veli Haukansilmä", hän sanoi, "jätämme tämän silleen ja saammehan sitten koettaa, kun aika tulee. Huomatkaa kuitenkin, mitä sanon: en väitäkään, ettei se pinnalta voisi olla suolatonta — itse Atlanttikin on joskus pinnalta suolatonta suurien jokien suissa. Mutta luottakaa siihen, että minä näytän teille, miten voidaan ottaa vettä niin monen sylen syvyydestä, ettette ole ikinä aavistanut ja silloin tiedämme siitä enemmän."
Tämä näytti tyydyttävän opasta ja hän johti keskustelun toisaalle.
"Emme halua ylen määrin kehua täkäläistä elämää", huomautti Haukansilmä oltuaan hetkisen vaiti, "ymmärrämme hyvin, että elämä kaupungeissa ja rannikoilla —"
"Merillä", keskeytti Cap.
"Merillä, jos niin haluatte, ystäväni — tarjoaa tilaisuuksia, joita ei ole erämaissa. Tiedämme kuitenkin tehtävämme, jotka luonto meille antaa, eikä elämäämme tahraa hillittömyys ja hekuma. Kukin on taitava alallaan. Minä osaan käsitellä pyssyjä, etsiä vihollisen jälkiä ja vakoilla heidän suunnitelmiansa. Mutta vaikka osaan käyttää melaa ja airoja, en ole kummassakaan erinomainen. Nuori Jasper, joka keskustelee tuolla kersantin tyttären kanssa, on aivan toista maata, sillä hän liikkuu kaikella tavalla vedessä kuin kala. Intiaanit ja ranskalaiset pohjoisrannalla kutsuvat häntä hänen taitonsa vuoksi Vesikoiraksi. Hän osaa käyttää paremmin airoja ja virittää ansoja kuin sytyttää nuotioita erätiellä."
"Nuo taidot ovat sittenkin aivan erikoisia", sanoi Cap. "Tämä tuli, sen tunnustan, on käynyt yli minun merimiesymmärrykseni. Nuolenpää sanoi savun nousevan valkoihoisen tulesta, ja se on sellaista viisautta, jota en käsitä: onhan sama, kuka risuja tuleen heittää."
"Se nyt ei ole suuri salaisuus", vastasi Haukansilmä nauraen katketakseen, vaikkakin tottumuksen pakosta esti äänensä kuulumasta ja häiritsemästä metsän rauhaa. "Mikään ei ole helpompaa meille, jotka vietämme aikamme luonnon suuressa salissa, kuin oppia ymmärtämään sen neuvoja. Me olisimme yhtä arvottomia metsänkävijöitä tai sanansaattajia erämaissa kuin kaakattavat kanat, ellemme sangen pian oppisi ymmärtämään tuollaisia pikku seikkoja. Vesikoira, kuten mekin häntä usein nimitämme, on niin ihastunut veteen, että tuo jonkun tuoreenkin risun tuleen. Kosteus tekee savun mustaksi, kuten te mereneläjätkin varmaan ymmärrätte. Eihän se ole suuri salaisuus, vaikkakin kaikki on outoa sille, joka ei tahdo oppia tuntemaan Jumalaa ja Hänen suuria tekojansa."