"Ymmärrän sinua, tuskaroora. Vaimo joutui mingojen käsiin ja sinä ajoit niitä jäljestä."
"Haukansilmä ymmärtää syyt yhtä helposti kuin näkee sammalen puissa.
Niin se on."
"Ja kauanko sitten sinä sait vaimosi takaisin ja miten se kävi?"
"Kaksi aurinkoa. Kevään-kaste oli juuri tullut, kun minä kuiskasin häntä polulle."
"Se kaikki näyttää luonnolliselta ja kuuluu kai avioliittoon. Mutta, tuskaroora, miten sinä sait tuon kanotin ja minkätähden sinä melot St. Lawrencelle päin linnan asemesta?"
"Nuolenpää tuntee omansa ja voi erottaa sen toisten tavaroista. Tämä kanotti on minun, ja minä löysin sen rannalta läheltä linnaa."
"Sekin tuntuu uskottavalta; kanotti kuuluu intiaanille ja intiaani ottaa omansa muitta mutkitta. Se on kuitenkin kummallista, ettemme me nähneet kanottia, vaikka sen on täytynyt lähteä rannasta pikkuisen ennen kuin meidän aluksemme."
Nämä ajatukset, jotka äkkiä lensivät oppaan mieleen esitettiin nyt intiaanille kysymyksenä.
"Haukansilmä tietää, että soturi voi olla häpeissään. Isä olisi voinut
kysyä minulta tytärtään, enkä olisi voinut sitä hänelle antaa. Lähetin
Kevään-kasteen hakemaan kanottia, mutta yksikään ei häntä puhutellut.
Tuskarooran vaimo ei saa alkaa itse puhutella vieraita miehiä."
Tämäkin oli todennäköistä ja kuvasi intiaanin tapoja ja luonnetta. Kuten tavallista, Nuolenpää oli saanut etukäteen puolet palkastaan Mohawkissa käynnistään; ja hänen kieltäytymisensä vaatimasta jäännöstä näytti osoittavan oikeudentuntoa, joka antaa arvoa villille yhtä hyvin kuin kristityllekin. Niin rehellisestä miehestä kuin Haukansilmä, Nuolenpää oli käyttäytynyt hienosti ja kunnollisesti, vaikkakin hänen oman luonteensa mukaista olisi ollut, että intiaani olisi tullut isän luo ja peittelemättä tunnustanut totuuden. Mutta tuntiessaan intiaanien tavat hän ei nähnyt mitään tavatonta siinä, että intiaani oli siten menetellyt.