"Minä tiedän sen, minä näen sen, kersantti, ja niin hauskaa kuin olisikin nähdä maanmiehiäsi, meidän täytyy jättää ne. Omasta puolestani myrskyllä en ole koskaan niin onnellinen kuin tietäessäni, että maa on jäänyt taakseni."
Lokki oli nyt päässyt niin lähelle rantaa, että sen kokka tuossa paikassa oli syöksyä maalle ja täytyi ryhtyä varovaisuustoimenpiteihin. Myrskypurje käännettiin ja pieni alus, joka näytti kilpailevan luonnonvoimain kanssa kuin alli, muutti suuntaa totellen helposti peräsintä ja kiisi pian tuulen vauhdilla kohti kuohuvaa ulappaa. Se lensi niin sukkelaan, että, vaikka maa näkyikin vielä sen alahangan puolella, sumu ikäänkuin nielaisi linnakkeen, jonka vallille oli kerääntynyt joukko levottomia katselijoita. Välttämättömyys pakotti kuitenkin pian kääntämään sen kokan vastatuuleen, jolloin se taas alkoi luovia raskasta matkaansa pohjoista rantaa kohden.
Kului useita tunteja, ennenkuin tapahtui mitään muutoksia; tuuli vain puhalsi sellaisella voimalla, että vihdoin viisasteleva Capkin tunnusti tällaisen myrskyn kohtuulliseksi. Auringonlaskun maissa Lokki taas kääntyi myötätuuleen, ettei pimeinä tunteina joutuisi pohjoiselle rannalle. Puolen yön seutuvilla laivan tilapäinen päällikkö, joka kyselemällä kiertoteitse laivan miehistöltä oli saanut jonkinlaisen käsityksen, millainen tämä järvi on, luuli voivansa päättää, että oltiin puolitiessä molempien rantojen välillä. Tähän voimme lisätä, että Cap alkoi tuntea kunnioitusta suolatonta vettä kohtaan, jota hän kaksikymmentäneljä tuntia aikaisemmin ei olisi pitänyt mahdollisena. Juuri kun yö saapui, kiihtyi tuuli niin raivokkaaksi, että hänestä tuntui mahdottomalta kestää sitä; vesi löi pienen aluksen kannelle sellaisella voimalla, että sen saumat natisivat ja oli haudata sen aaltojen syvyyteen. Lokin miehistö vakuutti, ettei se milloinkaan ollut ollut ulkona sellaisella myrskyllä, ja se oli tosi, sillä tuntien jokaisen joensuun, niemen ja lahdenpoukaman, Jasper olisi kuljettanut kutterinsa johonkin suojaisaan ankkuripaikkaan paljon ennen, kuin tällainen myrsky olisi ehtinyt sitä ruhjoa. Mutta Cap yhä halveksien kieltäytyi kysymästä neuvoa nuorelta mestarilta, joka edelleenkin oleskeli alhaalla, päättäen menetellä, kuten suurtenkin valtamerien purjehtijat.
Aamusella myrskypurje asetettiin paikoilleen, isopurjeen yläosa käärittiin kokoon ja Lokki käännettiin taas myötätuuleen. Vaikka mastot melkein viistivät vettä, pieni alus kuitenkin luonnon raivotessa koetti vastata nimeänsä. Kahdeksan tienoissa se todellakin kiisi samoin kuin ilmojen lokit ilmeisesti peläten muuten sortuvansa järven kuohuvaan kattilaan. Päivä kuluessaan ei tuonut mitään muutosta, sillä ilmapiiri ei laajennut, vaan näkyi vain pieni tuhupilvien ympyrä ihan kuin pata olisi asetettu kumolleen veden meuruavalle pinnalle. Laivamiehistö ja matkustajat välttämättömyyden pakosta pysyivät toimettomina. Jasper ja luotsi oleskelivat alhaalla, mutta muu osa miehistöä oli vähitellen ilmestynyt kannelle. Aamiainen oli syöty täydellisen hiljaisuuden vallitessa, mutta katseilla oli toisilta kyselty, miten päättyisi tämä melkein epätoivoinen taistelu luonnonvoimia vastaan. Cap kuitenkin oli täysin tyytyväinen, ja hänen katseensa loisti, askel kävi varmemmaksi ja koko olemus rohkeammaksi, kuta enemmän myrsky kiihtyi ja kuta suurempaa ammattitaitoa ja mielenmalttia se kysyi. Hän seisoi kokalla käsivarret ristissä pysytellen merimiehen vaistolla tasapainossa ja katsellen aaltoja, jotka nousivat ja laskivat, läikkyivät ja lipattivat niin hurjalla vauhdilla kuin olisivat tahtoneet kohottaa Lokin pilviin. Tällaisena hetkenä joku miehistöstä päästi odottamattoman huudahduksen: "Purje!"
Niin suuri oli luonnon raivo ja niin yksinäinen Ontarion rannikkojen villi erämaa, että sangen vaikea oli otaksua kohtaavansa jonkun aluksen täällä ulapalla. Lokki itse ja ne, jotka siinä olivat, oli kuin metsästäjä, joka luulee yksin omistavansa koko metsän, ja kohtaaminen tuntui samalta kuin tuntuu kahdesta yksinäisestä metsästäjästä, jotka tapaavat toisensa monia miljoonia aarin-aloja peittävän lehtikaton alla. Tämä harvinainen ilma lisäsi vielä kohtauksen vaikutusta, niin että se tuntui yliluonnolliselta ilmestykseltä. Cap yksin katseli sitä kokeneen silmällä, vaikka hänkin tunsi rautaisten hermojensa värähtelevän, kun hän katseli kuohuvilla aalloilla keinuvaa alusta. Vieras alus oli Lokista parin kaapelin matkan päässä kulkien sen editse melkein poikittaista suuntaa, niin että Lokki joutui sivuuttamaan sen vain muutaman kyynärän päästä. Se oli täydessä asussa oleva alus, eikä tottuneinkaan silmä voinut huomata myrskyn utusateen läpi pienintäkään puutteellisuutta sen varustuksessa tai rakenteessa. Ainoat purjeet, mitä oli levitetty, olivat päämaston märssypurje ja pari pientä haruspurjetta, toinen kokalla, toinen perällä. Tuulen voima ajoi sitä kuitenkin sellaisella painolla, että se oli ihan kallellaan, mutta siitä huolimatta se ui kevyesti ja näytti uhmaavan aaltojen leikkiä. Puomit olivat paikoillaan, ja se kulki noin neljän solmuvälin nopeudella tunnissa.
"Tuo poika nähtävästi tuntee asemansa hyvin", sanoi Cap, kun kutteri kiisi melkein tuulen nopeudella laivaa kohden, "sillä hän laskee rohkeasti etelään päin, jossa hän varmaankin tietää löytävänsä jonkun tyynen ankkuripaikan tai sataman. Ei kukaan voisi noin vapaasti laskea, ellei tuuli olisi peräntakainen, kuten meidän, jos ei tietäisi ihan varmasti, mihin mennä."
"Me olemme tehneet kauhean kierroksen, kapteeni", sanoi mies, jolle hän oli huomautuksensa lausunut. "Tuo on Ranskan kuninkaan laiva — Le Montcalm — ja se on matkalla Niagaran niskalle, jossa sen omistajalla on linnoitus ja satama. Me olemme kulkeneet hirvittävän matkan!"
"Kirous sille! Se on ranskalaisten tapaista, että he laskevat satamaan heti, kun näkevät vilahduksenkaan englantilaisesta."
"Saattaisipa tehdä meillekin hyvää saada seurata sitä", vastasi mies pudistaen toivottomasti päätään, "sillä olemme menossa koko järven pisimmän lahden perukkaan ja voi olla sangen epävarmaa, pääsemmekö sieltä koskaan ulos."
"Hullua, mies, hullua! Meillä on järvellä runsaasti tilaa ja hyvä englantilainen alus. Me emme ole Johnny Crapandeja piilottaaksemme itsemme jonkun niemen tai sataman suojaan, jos hieman vihuri puhaltaa. Käännä ruori, herraseni!"