Tämä määräys annettiin yhteentörmäyksen välttämiseksi. Lokki kiisi nyt juuri ranskalaisen purren keulaa kohti, ja kun laivojen välimatka oli lyhentynyt niin, että sitä oli tuskin sataa kyynärää, heräsi kysymys voisivatko ne ollenkaan onnellisesti sivuuttaa toisensa.
"Vasemmalle, herra, vasemmalle!" karjaisi Cap. "Ruori vasemmalle ja pitäkää varanne!"
Ranskalaisen laivan miehistön nähtiin kokoontuvan kannelle ja muutamat musketit ojentuivat, ikäänkuin komentaakseen Lokin miehistöä antautumaan. Liike kyllä huomattiin, mutta merenkäynti oli niin raivokas, että oli turhaa ajatellakaan säännöllistä taistelua. Vesi tippui parin kolmen laivan kannella olevan kevyen tykin piipusta, eikä kenenkään johtunut mieleenkään panna niitä toimintaan tällaisella rajuilmalla. Tuuli lauloi ja vihelsi laivan mastoissa ja purjeissa, niin ettei ranskalaisen päällikön huutoa ja komennusta kukaan näyttänyt kuulevan.
"Antaa sen kirkua itsensä käheäksi!" murisi Cap. "Tämä ei ole sovelias ilma ruveta juttelemaan salaisuuksia. Vasemmalle, herra, vasemmalle!"
Mies totteli, ja seuraava aalto heitti Lokin niin lähelle toisen laivan perää, että itse vanha merikarhukin otti askelen taaksepäin peläten, että seuraava vastaan tuleva aalto löisi laivat yhteen. Mutta se ei kuitenkaan tapahtunut: hyökäten äkkiä aallon pohjasta laineen harjalle, kuten saalistaan vaaniva pantteri, kutteri kiisi edelleen ja pääsi kuin pääsikin ohi hipaisten vain toisen perää alahangallansa.
Montcalmin ranskalainen komentaja kiiruhti perälle ja hienolla kohteliaisuudella, joka aina lievittää hänen maanmiestensä huonoimpiakin tekoja, hän nosti lakkia ja tervehti ohikiitävää Lokkia. Tässä kohteliaisuudessa oli arvokkuutta ja itsehillintää, kun tilanne ei sallinut toisenlaista menettelyä, mutta Capiin se ei vähintäkään vaikuttanut, vaan heimolleen uskollisena hän melkein vaistomaisesti heristi nyrkkiänsä uhkaavasti ja mutisi partaansa:
"Ai, ai, kirottu onni sinulle, ettei minulla ole kunnollista tykkiä mukana, muuten minä tarjoisin sinulle uuden, hieman toisenlaisen hytin. — Kersantti, hän on viekas lurjus."
"Se oli säädyllistä, veli Cap", vastasi kersantti laskien kätensä sotilaallisesta tervehdyksestä, johon hänen soturiylpeytensä oli sen vienyt, — "se oli säädyllistä ja se on enemmän kuin joltakin ranskalaiselta saa odottaa. Mitä hän oikeastaan sillä tarkoitti, sitä ei kukaan voi sanoa."
"Hänkään ei ole lähtenyt järvelle ilman tarkoitusta. No, antaapa hänen laskea satamaan, jos voi. Me hallitsemme kuitenkin järveä, kuten oikeat englantilaiset meriurhot ainakin."
Tämä kuului komealta, mutta siitä huolimatta Cap katseli kateellisin silmin Montcalmin välkkyvänmustia piirteitä ja tummin värein koristeltuja mastoja, kun se vähitellen eteni etenemistään ja vihdoin hävisi sumuun aivan kuin mielikuvituksen esille-loihtima varjo. Ilolla hän olisi seurannut sen vanavedessä, jos olisi uskaltanut, sillä toden tunnustaaksemme, pelko, että täytyisi viettää toinen myrsky-yö tuntemattomalla, kuohuvalla ulapalla, toi sangen vähän lohdutusta. Vielä kuitenkin hänen ammattiylpeytensä oli liian suuri, että hän olisi voinut ilmaista levottomuutensa, varsinkin kun hänen huostaansa uskotut osoittivat rajatonta luottamusta hänen tietoonsa ja keinoihinsa, kuten aina tietämättömät luultua etevämmyyttä kohtaan.