Kului muutamia tunteja ja pimeys tuli täydelliseksi lisäten suuresti Lokin vaaroja. Hetkisen tyyneys oli saanut Capin taas muuttamaan suuntaa, ja yön kuluessa useammin kuin kerran pieni alus koetti päästä johonkin rantaan. — Turha on kuitenkin kuvata laajemmin tämän yön tapauksia, kun myrskyn raivo uudelleen yltyi. Aallot kuohuivat, laiva keinui, myrsky ulvoi ja vihurit heittelivät raivokkaasti pientä alusta, joka ilman pohjalastia oli liian kevyt ja monesti vaarassa hautautua suurimpiin aaltoihin.
Tänä yönä Cap nukkui kuorsaten monta tuntia. Mutta päivän sarastaessa hän tunsi itseänsä ravistettavan olkapäästä ja noustuaan jaloilleen hän tapasi Haukansilmän seisomassa vieressään. Myrskyn raivoissa opasta oli vähän näkynyt kannella, sillä hänen luonnollinen kainoutensa oli sanonut hänelle, että vain merimiehet ymmärtävät hoitaa alusta, ja hän osoitti yhtä paljon luottavansa niihin, jotka olivat saaneet Lokin kohtalot ohjatakseen, kuin toivoi niiden, jotka metsässä joutuivat hänen opastettavikseen, luottavan hänen taitoonsa; mutta nyt hän piti velvollisuutenaan tarttua asiaan, ja sen hän teki omalla teeskentelemättömällä ja vaatimattomalla tavallaan.
"Uni on suloista, herra Cap", hän sanoi niin pian kuin toinen oli saanut silmänsä auki ja näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys, — "uni on suloista, sen tiedän kokemuksesta, mutta elämä on vielä suloisempi. Katsokaa ympärillenne ja sanokaa, onko tämä nyt soveliain hetki komentajan pysytellä pois komentosillalta."
"Mitä nyt, mitä nyt, herra Haukansilmä?" mörisi Cap ihan ensiksi, kun hänen itsetietoisuutensa heräsi. "Joko tekin olette siirtymässä nurisijoihin? Maalla minä ihailin teidän terävyyttänne kulkea pahimmistakin paikoista ilman kompassia, ja vesilläkin teidän nöyryytenne ja kuuliaisuutenne on ollut yhtä miellyttävä kuin maalla luottamus omaan taitoonne. Tällaista epäluottamusta en suinkaan osannut teiltä odottaa."
"Omasta puolestani, herra Cap, en puhu; minulla on omat tapani enkä halua heittäytyä toisten harmiksi, mutta asia lienee hieman toisin Mabel Dunhamin suhteen. Hänelläkin on omat taipumuksensa, mutta ne eivät ole raa'at, kuten meidän, vaan hienot ja naiselliset, kuten tuleekin. Hänen puolestaan minä puhun enkä omastani."
"Niin, niin; minä alan ymmärtää. Tyttö on hyvä tyttö, arvoisa ystäväni; mutta hän on soturin lapsi ja merimiehen sisarentytär, eikä hän suinkaan saa olla liian hento ja arka pienellä myrskyllä. Onko hän näyttänyt pelon merkkejä?"
"Ei suinkaan, ei suinkaan! Mabel on nainen, mutta hän on järkevä ja hiljainen. En ole kuullut hänen lausuvan sanaakaan meidän toimistamme, vaikkakin luulen, herra Cap, että hän pitäisi parempana, jos Jasper Vesikoira saisi jälleen entisen asemansa ja asiat alkaisivat kulkea entistä latuansa. Ja se on inhimillistä."
"Vakuutan, että se on — tyttöjen ja Dunhamien tapaista. Kaikki ovat parempia kuin vanha eno, ja kaikki tietävät enemmän kuin vanha merimies. Se on inhimillistä, herra Haukansilmä, mutta hitto minut vieköön, jos tässä sylenkään mutkan teen päästäkseni satamaan jonkun tyttöhuitukan tai parinkymmenen — tai ei" — ääntänsä alentaen —"koko hänen majesteettinsa 55:nnen rykmentin sotilaitten vuoksi. Minä en ole ollut neljääkymmentä vuotta merillä tullakseni tälle suolattomalle vesilätäkölle sitä varten, että ken hyvänsä saisi minulle inhimillisyyttä opettaa. Kuinka kestävä onkaan tämä myrsky! Nythän tuulee ihan kuin itse pohjanpuhuri olisi taittunut palkeeseen. Ja mikä tuo tuolla tuulen alla on?" — hieraisten silmiänsä — "maa, niin totta kuin nimeni on Cap, ja onkin korkea rannikko."
Haukansilmä ei heti vastannut, vaan pudistaen päätään katseli hyvin huolestuneena toverinsa kasvojen ilmeitä.
"Maa, yhtä varmasti kuin tämä on Lokki!" toisti Cap. "Utuinen ranta eikä kauempana kuin ranskan penikulman päässä meistä yhtä komeine kallioineen ja hyrskyineen kuin voi toivoa tapaavansa Long Islandin rannikolla!"