"Te näytätte olevan kaikkien heikkouksien yläpuolella, Haukansilmä. En ole ikinä tavannut ketään, jossa olisin huomannut niin vähän vikoja kuin teissä."
"Jos tarkoitatte terveyttä ja voimaa, niin on Luoja ollut minulle hyvä, vaikka ajattelenkin, että raitis ilma, pitkät metsästysmatkat, ainaiset tiedusteluretket, metsäin antama ravinto ja hyvän omantunnon suoma lepo voinevat pitää tohtorit kaukana. Mutta kaikesta huolimatta minä olen, kuten muutkin ihmiset; niin, huomaan, että monet minun tunteistani ovat sangen inhimilliset."
Mabel näytti hämmästyneeltä, ja kuvaisimme vain totuudenmukaisesti hänen sukupuolensa luonnetta, jos lisäisimme, että hänen suloisten kasvojensa ilme osoitti tavatonta uteliaisuutta, vaikka hän hillitsikin kielensä.
"Tässä teidän villissä elämässänne, Haukansilmä, on jotakin lumoavaa", huudahti Mabel ja innostuksen puna lehahti hänen kasvoilleen. "Minä tunnen, että minustakin vähitellen tulee rajaseutujen tyttö, ja minä varmastikin opin rakastamaan näiden metsien juhlallista hiljaisuutta. Kaupungit tuntuvat masentavan minua; ja kun minun isäni mahdollisesti jää lopuksi iäkseen tänne, jossa hän jo niin kauan on ollut, alkaa minusta tuntua, että olisin onnellinen, jos saisin jäädä hänen luokseen eikä tarvitsisi enää palata meren rannalle."
"Metsä ei ole, Mabel, koskaan hiljaa sille, joka ymmärtää sen kieltä. Sangen usein olen päiviä kierrellyt saloja kaipaamatta mitään inhimillistä seuraa. Siellä voi jutella mielin määrin eikä kaipaa muuta puhetoveria."
"Minä luulenkin, että te olette, Haukansilmä, onnellisempi yksin kuin joutuessanne toisten seuraan."
"Sitä en tahdo sanoa, en tahdo sanoa juuri sitä. Olen elänyt aikoja, jolloin olen ajatellut, että Jumala yksin on minulle tarpeeksi metsissäni enkä ole kaivannut mitään muuta kuin Hänen armoansa ja huolenpitoansa. Mutta sittemmin ovat toiset tunteet nousseet etualalle, ja minä otaksun, että luonto sittenkin vaatii osansa. Kaikki olennot elävät parittain, Mabel, ja sama lienee tarpeellista ihmiseenkin nähden."
"Ja ettekö, Haukansilmä, ole ajatellut etsiä itsellenne vaimoa, joka jakaisi teidän kohtalonne?" kysyi Mabel suoruudella ja yksinkertaisuudella, joka ilmaisi puhdasta ja vilpitöntä sydäntä, vaikkakin ajatuksessa saattoi huomata naissuvun synnynnäistä kaksimielisyyttä. "Minusta näyttää, että tarvitsisitte vain kodin, johon saisitte retkiltänne palata tunteaksenne elämänne täysin onnelliseksi. Jos minä olisin mies, minun suurin onneni olisi kierrellä näissä metsissä tai risteillä tuolla loistavalla ulapalla."
"Minä ymmärrän teitä, Mabel, ja Jumala siunatkoon teitä toivoessanne meille onnea ja menestystä niin vaatimattomia kuin olemmekin. Meillä on huvimme ja ilomme, mutta me voisimme olla onnellisempia; niin, minä ajattelen, että me voisimme olla onnellisempia."
"Onnellisempia! Millä tavalla, Haukansilmä? Tässä puhtaassa ilmassa, kuljeksia läpi viileitten, varjoisien metsien, katsella ja purjehtia tuolla loistavalla ulapalla, tyydyttää puhtaalla omallatunnolla kaikki tarpeensa, pitäisipä silloin olla niin onnellinen kuin vajavainen ihminen suinkin voi."