"Haukansilmä, rakas Haukansilmä, ymmärtäkää minua; älkää panko sanoihini suurempaa merkitystä kuin minä itse panen. Tällainen avioliitto olisi epäviisas — luonnoton ehkä."
"Niin, luonnoton — vastoin luontoa, ja niin minä sanoin kersantillekin, mutta hän tahtoi sen toisin."
"Haukansilmä! Oh, tämä on pahempaa kuin ikinä olisin saattanut kuvitella! Ottakaa minun käteni, parahin Haukansilmä, ja luvatkaa minulle, ettette vihaa minua. Jumalan tähden, hymyilkää taas minulle."
"Vihata teitä, Mabel, hymyillä teille, voi kuitenkin!"
"Ei, antakaa minulle kätenne, teidän kova, uskollinen, miehekäs kätenne. Molemmat, molemmat, Haukansilmä, sillä minä en ole levollinen ennenkuin olen varma, että olemme ystäviä jälleen ja että tämä on ollut kauhea erehdys."
"Mabel!" virkkoi opas katsellen tytön levottomia, hämmästyneitä kasvoja pitäen kovissa ja päivettyneissä käsissään hänen kauniita, hienoja sormiansa ja nauraen omituisella, hiljaisella tavallansa, vaikka tuska vääristi jokaista piirrettä silloinkin, kun hän koetti miehekkäästi mielenliikutustaan hillitä — "Mabel, kersantti oli väärässä!"
Järkytetyt tunteet eivät sallineet jatkaa, ja kyynelet vierivät tulvana hänen poskiansa pitkin. Hänen sormensa työskentelivät taas suonenvedon tapaisesti kurkussa, ja hänen rintansa kohosi kuin siellä olisi ollut jättiläinen, josta hän koetti taistellen päästä eroon, vaikka onnistumatta.
"Haukansilmä! Haukansilmä!" Mabel melkein huusi, "mitä muuta tahansa, mutta ei tätä — ei tätä! Puhukaa minulle, Haukansilmä, hymyilkää minulle — sanokaa yksi ainoa sana, joka osoittaa, että te voitte minulle antaa anteeksi."
"Kersantti oli väärässä", selitti opas nauraen hirveissä sieluntuskissaan tavalla, joka sekä kauhistutti että huvitti samalla hänen toveriansa. "Tiesin sen, tiesin sen ja sanoin sen; niin, niin, kersantti oli sittenkin väärässä."
"Me voimme olla ystäviä, vaikka emme voi olla mies ja vaimo", virkkoi Mabel melkein yhtä levottomana kuin toverinsakin, tuskin tietäen, mitä sanoi, "me voimme aina olla ystäviä, ja tahdomme aina olla."