"Ei toki lie ketään niin häpeämätöntä, joka väittää, että tämä komea, leveä virta kulkee tuolla yli kallioiden?"
"Kyllä, herra Cap! kyllä se kulkee; se on itse laittanut tiensä ja hakannut portaansa. Sellainen on luonto täällä, vaikka uskallan otaksua, että voitte kerskua valtamerenne voittavan sen. — Jospa me, Mabel, voisimme kävellä kymmenen tai viisitoista penikulmaa tämän joen rantaa, niin näyttäisin teille, mitä ihmeitä Jumala on täällä tehnyt."
"Te olette sitten nähnyt sen suurenmoisen putouksen, Haukansilmä?" kysyi tyttö innokkaasti.
"Olen — olen kyllä; ja katsellessani sitä näin mitä kamalimman näytelmän. Olimme Käärmeen kanssa tiedusteluretkellä. Hän ilmoitti minulle, että tämän suurenmoisen luonnonihmeen näkeminen hänen kansansa luulon mukaan antaa salaista voimaa, ja pyysi minua jatkamaan matkaa saadaksemme nähdä sen. — Minä kuulun oikeastaan 60:nteen rykmenttiin, vaikka olenkin joutunut kuljeskelemaan niin paljon 55:nnen sotureitten mukana, ja minun oman rykmenttini miehet olivat kertoneet siitä niin monia kummallisia juttuja, että olin alkanut pitää niitä sotilasmielikuvituksen tuotteina ja uskoin tuskin puoliakaan. No niin, me menimme siis. Mutta vaikka me uskoimme, että korvamme voisivat meitä johtaa ja kuulisimme tuon kauhean kohinan, kuten tänäänkin, erehdyimme täydellisesti, sillä luonto ei puhunutkaan niin kaikuvaa kieltä kuin tänä aamuna. Usein tapahtuu täällä metsissä, herra Cap, että luulee Jumalan kaikella voimalla ja pauhulla kulkevan maan päällä ja toisina hetkinä on niin tyyntä ja rauhaisaa kuin Hän olisi hiljaa asettunut levolle. Tulimme siis ihan kuin huomaamatta joelle vähän putouksen yläpuolella, ja eräs nuori delawarelainen, joka oli meidän kanssamme, löysi kaarnakanotin ja työnsi sen vesille päästäkseen saarelle, joka on juuri kuohujen ja pyörteitten keskellä. Me kielsimme häntä ja sanoimme, että hän kiusaa kohtaloansa etsiessään turhan vuoksi vaaraa, joka varmasti hänet tuhoaisi, mutta delawarelaisnuorukaiset ovat melkein samanlaiset kuin soturinuorukaisetkin — rohkeita ja turhamielisiä. Vaikka kuinka varoitimme, emme voineet hänen mieltään muuttaa, ja poika teki, kuten tahtoi. Minusta tuntuu, Mabel, että jos ilmiö on oikein suuri ja voimakas, siinä ilmenee luonnon mahtava majesteetti niin täydessä loistossaan, että kaikki muu pienenä ja vähäisenä unohtuu; ja niin oli tässäkin. Tuskin oli kanotti oikein joutunut virtaan, kun se otti sen valtoihinsa aivan kuin tuuliaispää tuohilevyn, eikä delawarelaisen erinomainen taito kyennyt vastustamaan virran voimaa. Hän taisteli kuitenkin miehekkäästi elämänsä puolesta, kuten hirvi, joka on hyökännyt veteen pelastuakseen uimalla koirista. Aluksi hän kiisi poikki virtaan niin tulisesti, että luulimme hänen pelastuvan, mutta hän oli laskenut välimatkan väärin, ja kun totuus iski hänen mieleensä, hän käänsi kanotin vastavirtaan ja ponnisti niin, että sitä oli kauhea katsella. Olisin säälinyt häntä, vaikka hän olisi ollut mingo. Muutamia sekunteja näytti, että hänen ponnistuksensa onnistuisivat ja hän voittaisi virran vetovoiman; mutta luonnolla on omat keinonsa. Muutamat epäonnistuneet aironvedot jättivät kanotin veden valtaan, ja niin hän solui alas jalka jalalta, tuuma tuumalta, kunnes hän joutui paikkaan, jossa virta näytti tasaiselta ja vihreältä ja kuin se olisi tehty miljoonista vesisäikeistä, jotka kaartuvat terävien, jyrkkien kallioitten yli. Siitä hän syöksyi takaperin kuin nuoli ja hävisi, kanotin kokka vain sen verran vilahti, että ymmärsimme, miten hänelle oli käynyt. Tapasin muutaman vuoden perästä erään mohokin, joka oli nähnyt tapauksen alapuolelta, ja hän kertoi, että delawarelainen koetti meloa ilmaa, kunnes kokonaan katosi putouksen synnyttämään usmaan."
"Ja miten sille raukalle kävi?" kysyi Mabel, joka oli mitä voimakkaimmalla mielenkiinnolla kuunnellut kertojan luonnollista ja korutonta puhetta.
"Epäilemättä hän meni kansansa onnellisille metsästysmaille, sillä vaikka hän oli uskalias ja turhamainen, hän oli kuitenkin oikeauskoinen ja urhea. Jaa, hän kuoli kyllä hullun tavalla, mutta punanahkojen manitoulla on varmaan omat suunnitelmansa kansansa suhteen aivan samoin kuin Jumalalla on suunnitelmat kristittyihin nähden."
Juuri sinä hetkenä laukesi tykki jossakin varustuksella, ja ilmeisesti kevyen tykin kuula lensi vonkuen kutterin maston yli sitä kuitenkaan ollenkaan hipaisematta. Jasper oli ruorissa ja hän käänsi kutterin ulapalle hymyillen aivan kuin tervehdyksen raakuus ei olisi häntä ollenkaan hämmästyttänyt. Lokki pääsi pian ulomma virran suusta ja pelkäämättä, että ammunta enää voisi uudistua, jatkoi matkaansa rannikkoa pitkin. Niin pian kuin virta oli auennut heidän eteensä Jasper oli huomannut, ettei Montcalm ollut täällä ankkuroituna, ja mies, joka oli tähystämässä, ilmoitti, ettei purjeita missään näkynyt. Nyt sai melkein varmasti toivoa, että Jasperin kepponen oli onnistunut, ja että ranskalaisten komentaja turhaan tähyili heitä keskellä ulappaa, kun he kiersivät odottamattomia teitä vaarattomammille vesille.
Koko päivän tuuli pysytteli etelässä, ja kutteri kulki noin ranskanpenikulman päässä rannasta kuuden tai kahdeksan solmuvälin nopeudella tunnissa. Vaikka näköala oli suhteellisen yksitoikkoinen — koko ajan metsää ja aina vain metsää toisella puolen — herätti se kuitenkin omalla tavallaan mielenkiintoa ja huvitti katselijaa. Maasta pisti kauas pitkiä metsäisiä niemiä, ja kun he purjehtivat niemeltä toiselle, he kulkivat yli lahtien, jotka olivat niin syviä, että näyttivät joilta. Mutta silmä ei keksinyt inhimillistä viljelystä: alkavat joet aluksi levisivät suuriksi suvannoiksi ja vaikka olisi niiden rantoja kulkenut penikulmamäärältä, olisi kahden puolen ollut vain rajaton metsä. Samoin suuret lahdet, jotka olivat kaivautuneet metsän syliin ja joihin pääsi ulapalta kapeitten salmien kautta, olivat säilyttäneet alkuperäisen vihreän kauneutensa, eikä missään huomannut merkkiäkään sivistyneestä elämästä.
Kaikista kannella-olijoista Haukansilmä nautti näistä näköaloista enimmän eikä hänen ihastustaan mikään sekoittanut. Hänen silmänsä tuijottelivat lakkaamatta yli rajattoman metsän, ja vaikka hänestä oli niin ihanaa oleskella Mabelin lähettyvillä, kuunnella hänen suloista ääntänsä ja vastata kaikuna — ainakin tunteissaan — hänen iloiseen nauruunsa, hän kuitenkin enemmän kuin kerran päivän kuluessa kaihoten ikävöi saada vapaana kierrellä tuolla noiden korkeitten vaahterain, tammien ja lehmuksien alla: vain siellä hänen henkensä saattoi löytää puhtainta iloa. Cap katseli maisemia aivan toisin tuntein: enemmän kuin kerran hän lausui vastenmielisyytensä siitä, ettei nähnyt majakoita, kirkontorneja eikä reimareita koko matkalla. Tällaisten rannikkojen valtaamisesta ei maailman kannattaisi pitää niin suurta melua; ja vieden kersantin syrjään hän vakavasti todisteli, ettei koko seutu milloinkaan mihinkään kelpaisi, kun ei ollut mitään satamia, jokien suut näyttivät hyödyttömiltä, ja yksin tuulessakin tuntui metsien tuoksu, joka puhui pahaa kaikista mahdollisuuksista.
Mutta kannella olevien eri yksilöitten mielenlaatu ei hidastuttanut Lokin vauhtia. Auringonlaskun ajoissa se oli kulkenut satasen penikulmaa kohden Oswegoa, johon kersantti piti velvollisuutenaan palata saadakseen uusia ohjeita, jos majuri Duncan näkisi hyväksi niitä antaa. Tämän vuoksi Jasper piti parhaana laskea koko yön rantaa pitkin, ja vaikka tuuli alkoi tyyntyä, se kesti kuitenkin kyllin kauan kuljettaakseen kutterin muutaman niemen kärkeen, jonka tiedettiin olevan vain parin ranskanpenikulman päässä linnasta.