Cap päästi hämmästyksen huudahduksen saatuaan selville tämän raivostuttavan tosiasian ja heitti pikaisen, epäilevän silmäyksen lankoonsa.
"Likainen pöytäliina liehuu ilmassa, niin totta kuin nimeni on Charles Cap!" hän mutisi, "ja me ihailemme tätä kirottua rannikkoa, aivan kuin palaisimme Intianmatkalta ja vaimomme ja lapsemme odottaisivat meitä siellä! Kuulkaapas, Jasper, oletteko te pyydystelemässä sammakoita, kun laskette näin lähelle tätä uutta Ranskaa?"
"Lasken lähelle sivuuttaakseni vihollisen laivan sen huomaamatta, sillä luulen, että sen täytyy olla jossakin ulompana väijymässä."
"Ai, ai, se kuuluu hyvältä ja toivon, että se onnistuu yhtä hyvin.
Toivoakseni täällä ei ole mitään pohjavirtoja?"
"Me olemme nyt tuulenpuoleisella rannalla, herra Cap", sanoi Jasper hymyillen, "ja melkeinpä uskon teidän myöntävän, herra Cap, että voimakas pohjavirta tekee ankkuroinnin helpommaksi. Me olemme elämästämme kiitollisuuden velassa tämän järven pohjavirralle."
"Se on ranskalaista lörpöttelyä!" mörisi Cap kuitenkin varoen, ettei Jasper sitä kuullut. "Antakaa minulle luja englantilais-amerikkalainen ankkuriköysi, jos minun ollenkaan tarvitsee ankkuroida, enkä tarvitse teidän luikertelevia, vedenalaisia virtojanne, joita ei kukaan voi nähdä eikä tuntea. Uskallan sanoa, jos ei totuutta tarvitse kiertää, että tämä viimeinen pelastuskeinomme oli kokonaan tuulesta temmattu."
"Meillä on nyt kuitenkin hyvä tilaisuus tutkia vihollisen varustuksia Niagaran suulla, veli, — sillä linnahan tämä nyt on olevinaan", keskeytti kersantti. "Pitäkäämme ohikulkiessamme silmämme auki ja muistakaamme, että olemme melkein vihollisen kidassa."
Tämä kersantin kehoitus oli kuitenkin tarpeeton, sillä tieto, että he nyt kulkivat ihmisten asumaseutujen ohi näillä rajattomilla autioilla seuduilla, oli niin uutta, että he itsestään heristivät huomiokykynsä äärimmilleen huomatakseen kaiken, mitä näköala tarjosi. Tuuli oli kyllin navakka kuljettaakseen Lokkia melkoista vauhtia ja Jasper laski melkein siihen lahteen, joka muodosti joen suun ja sanottiin virraksi. Mahtava, kaukainen kohina kuului rantavallien välitse pannen koko seudun soimaan aivan kuin äärettömät urut, joiden voimasta itse maakin tuntui värisevän.
"Sehän kaikuu ihan kuin meren pauhu rannan kallioihin!" Huudahti Cap, kun tavallista voimakkaampi jyminä kuului hänen korviinsa.
"Se on sitä pauhua, mistä me saamme nauttia tässä maailman osassa", vastasi Haukansilmä. "Siellä ei ole mitään pohjavirtoja, vaan vesi ikäänkuin tahtoisi pysähtyä ilmaan miettimään, kääntyäkö takaisin, vai mennäkö eteenpäin. Se on vanha Niagara, jonka kuulette, tämä uljas virta syöksyy siellä alas kalliolta."