Harvoina hetkinä voi ihminen täydellisesti tajuta luonnon suuruutta. Tuskin koskaan voi nuorukainen käsittää ensimmäisillä matkoillaan valtameren mahtavuutta kaikissa vivahteissa; mutta yön pimeydessäkin mielikuvitus voi tunkeutua syvyyksiin, joihin terävinkään järki ei ulotu. Ihmeellisimmät, puhtaimmat ja saavuttamattomimmat runoilijan ajatukset heräävät silloin, kun hän tuijottelee äärettömään avaruuteen. Ihailun ja kunnioituksen tuntein, jotka ovat suuruuden ja jalouden jälkeläisiä, tutustukoon lukija niihin luonteisiin, jotka tämän kertomuksen näyttämöllä esiintyvät.
Neljä henkilöä — kaksi kumpaakin sukupuolta — on noussut myrskyn kaatamalle puukasalle saadakseen yleissilmäyksen ympäröivästä luonnosta. Vielä tänäkin päivänä kansa sanoo näitä puukasoja myrskyn roukkioiksi. Tämä aukeama muodostaa ikäänkuin keitaan keskelle Amerikan juhlallisen synkkää aarniometsää, sillä auringon valo karkoittaa täältä metsän ainaisen hämäryyden ja kosteuden. Tämä puuroukkio, josta nyt kirjoitamme, oli kaatunut pienelle harjulle, josta avautui laaja näköala, jos vaeltaja halusi kiivetä ristiin rastiin kaatuneitten puitten rungoille. Viisaustiede ei ole vielä voinut määritellä sitä luonnonvoimaa, joka tällaisia aikaansaa. Muutamat sanovat sitä tuulispääksi, joka kohottaa vesipatsaita aavalla merellä; toiset taas luulevat niiden syntyvän äkillisten ja selittämättömien sähkövirtojen vaikutuksesta. Olkoon kuinka tahansa, kaikki ovat metsässä tällaisia rioja nähneet. Aukeaman yläreunalle oli tuo näkymätön voima kasannut puun puun päälle niin omituisesti, etteivät vain seurueen miehiset jäsenet voineet kiivetä tälle kolmisenkymmentä jalkaa korkealle lavalle, vaan he saattoivat vähällä vaivalla ja huolella auttaa myöskin heikommat toverinsa sinne. Paksut rungot, jotka luonnonvoima oli päällekkäin kasannut, olivat aivan sikin sokin, mutta oksat, joiden kuihtuvien lehtien tuoksu tuntui ilmassa, olivat sotkeutuneet toisiinsa niin omituisesti, että niistä muodostui jonkinlainen käsinoja. Yksi puu oli nyhtäisty juurineen maasta, ja mukaan oli tullut paksu kerros maankamaraa. Se oli joutunut sellaiseen asentoon, että se muodosti tasaisen pengermän, johon nämä neljä katselijaa hyvin sopivat seisomaan.
Kukaan tässä seurueessa ei ulkomuodollaan herättänyt erikoista huomiota. He olivat aarniometsän kulkijoita. Heidän käytöksestään ja puvustaan saattoi päättää, etteivät he kuuluneet korkeimpiin seurapiireihin. Kaksi heistä — mies ja vaimo — olivat näissä erämaissa kotonaan, sillä he kuuluivat tunnettuun tuskarooran intiaaniheimoon. Heidän seuralaisistaan mies näytti pitkiä aikoja eläneen valtamerellä, mutta siitä huolimatta hänen käytöksensä osoitti, ettei hän ollut enempää kuin tavallinen merimies. Eipä hänen naistoverinsakaan kuulunut häntä korkeampaan luokkaan, vaikkakin nuoruus ja koko olennon sulous yhtyneenä vilkkaaseen ja herttaiseen luonteeseen osoitti sisäistä hienoutta, joka hänen sukupuolelleen on ominaista. Tällä hetkellä hänen sinisistä silmistään säteili tunteen puhtaus ja hänen kauniille kasvoilleen kohosi hento, kaihoisa ilme, kun hän äänettömiin mietteisiinsä vaipuneena katseli edessään olevaa taulua.
Tämä näköala saattoi todellakin syvästi vaikuttaa katsojan mielikuvitukseen. Lännen puolella, jonne seurueen katse oli kääntynyt, silmäin eteen avautui rannaton lehtien meri, jossa värit kiistaten leikittelivät ja neljännenkymmenennen toisen leveysasteen rikas kasvullisuus upeili täyteläisimmässä loistossaan. Jalava notkeine, riippuvine latvoineen, lukematon vaahterien paljous, niitä komeammat Amerikan aarniometsien tammet ja leveälehtiset lehmukset liittivät oksansa yhteen muodostaen äärettömän lehvistömaton, joka ulottui aivan auringon laskun maille häipyen näköpiirin rajalla taivaan pilviin, kuten rannattomalla merellä pilvet ja aallot toisensa kohtaavat. Satunnainen myrsky tai luonnonoikku oli repinyt siihen pieniä aukkoja, ja siellä täällä joku tämän aarniometsän jättiläisistä oli kohottanut huojuvan latvansa yli muiden taivaan laelle, josta säälien katseli vihreää ympäristöänsä. Matalammaksi oli jäänyt koivu — jota luonto ei erittäin suosinut — värisevä haapa, useat pähkinäpuut ja monet muut, jotka muodostivat erämaan alhaison. Varsinkin kohosivat jättiläishongat mahtavina ja pyramiidin muotoisina vihreältä pohjalta huimaavaan korkeuteen aivan kuin suurenmoiset muisto-merkit, joita joku taiteilija erämaata kulkiessaan olisi pystytellyt.
Tämä reunaton vihreä pinta teki näköalan suurenmoiseksi: ihastuttavasti siinä vaihtuivat varjot ja valot ja ääretön rauha herätti katsojan sielussa eloon mitä juhlallisimmat tunteet.
"Eno", sanoi ihmettelevä, mutta ihastunut tyttö kääntyen miehiseen toveriinsa, jonka käteen hän kevyesti kosketti sen sijaan, että olisi nojannut siihen pysyäkseen varmasti asennossaan, "kuinka paljon tämä muistuttaakaan valtamerta, jota sinä niin suuresti rakastat!"
"Niin paljon ymmärtämättömyyttä ja tyttömäistä kuvittelua, Magneettini", — tällä hyväilynimellä merimies usein puhutteli sisarensa tytärtä ilmaistakseen siten hänen suurta vetovoimaansa. "Ei kenenkään muun kuin lapsen johtuisi mieleen verrata tätä pientä lehtimetsää oikeaan Atlanttiin. Sinä voisit taittaa kaikkien noiden puiden latvat ja kiinnittää ne merenjumalan takkiin, eikä niistä tulisi kuin pieni kukkakimppu hänen rinnalleen."
"Nyt sinä, eno, luulottelet! Katsopas tuonne! Niin kauas kuin silmä kantaa, näkee penikulmittain vain vihreitä lehtiä. Mitäpä muuta valtamerellä näkee kuin taivaan rannalle ulottuvan veden pinnan?"
"Muuta!" vastasi eno tehden kärsimättömän liikkeen kyynärpäällään, johon toinen kosketti, sillä hänen käsivartensa olivat ristissä rinnoilla ja sormet olivat pistetyt sisään punaisten liivien kainalonrei'istä — "muuta, Magneetti? Tuoko meri! Missä sinä näet valtameren sinistä vettä, missä laineita ja kuohuvia vaahtoja, missä vesipatsaita, joita myrsky ja tuulispäät kohottavat? Missä luulet, lapsi, valaita löytäväsi tässä pienessä metsätilkussa?"
"Ja missä ovat, eno, merellä puiden latvat, juhlallinen hiljaisuus, tuoksuvat lehdet ja silmiähivelevä vihreys?"