"Vaiti, Magneetti, jos sinä ymmärtäisit asioita, niin tietäisit, että vihreä vesi on merimiehen turmio. Hän ei voi sietää sitä."
"Mutta vihreät puuthan on aivan toinen asia. Kuule, kuinka tuuli huokaa lehvistössä!"
"Kuulisitpa, tyttö, koillisen huokailevan merellä! Katsos, missä ovat vihurit ja myrskyt, pasaadi- ja itätuulet ja muut luonnonvoimat tällä aarniometsän kaistaleella? ja mitä kaloja ui tuon tyynen pinnan alla?"
"Kyllä täälläkin on ollut myrskyjä, kuten näet näistä kaatuneista puista. Ja vaikkapa ei olekaan kaloja, on kuitenkin hyvinkin runsaasti eläimiä näissä rannattomissa metsissä."
"Sitä minä en tiedä", vastasi eno merimiehen välinpitämättömyydellä. "Muistathan, miten Albaniassa kerrottiin monia juttuja niistä kamalista pedoista, joita matkallamme tapaisimme ja saisimme kaataa. Epäilen, voiko jotakin sisämaan eläintä verrata päiväntasaajan mahtavaan haihin."
"Katso!" huudahti sisarentytär, johon "ääretön erämaa" vaikutti voimakkaammin kuin sedän todistelut, "tuolla kiirii savu puiden latvojen yllä. Nousseekohan se jostakin ihmisasunnosta?"
"Todellakin! Se on merkki ihmiselämästä ja on arvokkaampi kuin tuhat puuta", vastasi vanha merimies. "Minun täytyy kysyä Nuolenpäältä, mitä se merkitsee, koska hän ei itse näytä sitä huomanneen. Epäilemättä siellä on jokin hökkeli, koska sieltä nousee savua."
Puhuessaan eno vapautti kätensä, kosketti kevyesti intiaanin olkapäätä herättääkseen hänen huomiotansa ja osoitti ohutta leijailevaa savua, joka nousi lehtimerestä noin englanninpenikulman päässä heistä. Intiaani oli yksi noita jäntterärakenteisia sotureja, joita usein tapasi näillä main noin sata vuotta sitten; ja vaikka hän oli elellyt siirtolaisten joukossa, perehtynyt heidän tapoihinsa ja kieleensä, oli hän menettänyt vähän, jos ollenkaan siitä villistä suuruudesta ja ylpeydestä, joka intiaanipäälliköille on ominaista. Hänen ja vanhan merikarhun seurustelu oli ystävällistä, mutta kylmää, sillä intiaani oli oleskellut liian paljon upseerien joukossa eri sotaväenosastoissa ollakseen huomaamatta, että hänen asemansa oli vain halveksitun palvelijan. Niin täydellinen oli kuitenkin varovaisuus ollut, ettei Charles Cap — se oli merimiehen nimi — ollut leikillä eikä todella päässyt hänen luonteenpiirteistään selville, vaikka he olivat olleet yhdessä jo kokonaisen viikon. Kiemurteleva savu oli kuitenkin vaikuttanut merimieheen voimakkaasti, kuten äkillinen oudon aluksen ilmestyminen vaikuttaa aavalla merellä, ja ensi kerran heidän kohtaamisensa jälkeen hän kosketti intiaania aivan kuin tämä olisi ollut sukulainen.
Tuskarooran terävä silmä keksi paikalla savun. Pitkän aikaa hän tuijotti sinne päin kurottuen varpailleen, ja hänen sieraimensa laajenivat, kuten metsän pedon, kun se vainuaa jotakin vaaraa, ja hän tuijotti kuin vainukoira odottaessaan isäntänsä määräyksiä. Sitten hän laskeutui kannoilleen ja päästi tuskin kuuluvan ihmettelyn huudahduksen, joka miellyttävänä ja pehmeänä täydelleen erosi intiaanien raa'asta sotakarjunnasta. Muuten hän esiintyi aivan tyynenä. Hänen ilmeensä pysyi järkkymättömänä, ja hänen vilkas, tumma, terävä silmänsä kiersi yli tämän lehtevän maalauksen aivan kuin saadakseen selvän yhdellä kertaa kaikista mahdollisista seikoista. Eno ja sisaren tytär tiesivät vallan hyvin, että tällainen pitkä matka villin aarniometsän läpi oli täynnä vaaroja, mutta kumpikaan ei voinut näin äkkiä päättää, seuraisiko toisten kohtaamisesta täällä erämaassa hyvää vai pahaa.
"Täällä meidän lähettyvillämme on varmaan oneideja tai tuskarooria, vai mitä arvelet, Nuolenpää?" sanoi Cap intiaanitoverilleen käyttäen tätä tavallista englantilaista nimitystä; "eiköhän olisi parasta solmia ystävyyttä heidän kanssaan, että saisimme mukavan yösijan heidän kodassaan?"