"Mutta ilmestyvätkö teidän vihollisenne todellakin?" kysyi Mabel suuremmalla uteliaisuudella kuin muuten, ellei olisi muistanut huoneessaan olevaa vierasta. "Mille suunnalle meidän olisi paettava?"
"Kaunis Mabel, minun neuvoni saisi aikaan sellaisen häiriön kuin oli se, joka teki Xenophonin niin kuuluksi."
"Luulen teidän tarkoittavan peräytymistä, vaikka vain puoliksi voin arvata teidän kuvittelujanne."
"Te olette keksinyt sen luontaisella terävyydellänne, nuori vallatar. Olen varma, että teidän kunnioitettava isänne on selvittänyt korpraalille määrätyn suunnitelman, jonka avulla tämä saari voitaisiin pitää siinäkin tapauksessa, että ranskalaiset keksisivät sen aseman. Mutta vaikka kersantti onkin teidän isänne ja velvollisuuksissaan niin uskollinen kuin ikinä voi toivoa, ei hän ole Kaikkivaltias, eipä edes herttua Marlbrough. Minä en kiellä kersantin kykyjä hänen omalla alallaan, vaikkakaan en voi liioitella hänen lähimmän päällystönsä ominaisuuksia — olkootpa ne kuinka erinomaiset tahansa. Kersantti Dunham on kuunnellut sydämensä eikä päänsä neuvoa lähtiessään toimeenpanemaan sellaisia määräyksiä. Mutta jos linna menee, eihän syy ole sen, jonka sitä pitää puolustaa, vaan sen, joka sen miehitti. Määräysvalta on nyt kuitenkin kersantilla, ja hänen on keksittävä pelastuskeinot, jos ranskalaiset tai heidän liittolaisensa eksyisivät tänne, eikä hyvä päällikkö koskaan jätäkään tekemättä valmisteluja peräytymistietä varten, jos tarve vaatisi. Minä neuvoisinkin herra Capia, joka on laivaston amiraali täällä, laittamaan veneen kuntoon, että hädän tullen voisimme tyhjentää tämän saaren. Suurin vene, joka meille on jätetty, voi kantaa melkoista purjetta ja kuljettamalla sen tälle toiselle puolen voi sen panna kuntoon ja siellä pensaitten suojassa voi kiireellisesti astua siihen, jos äkillinen pako olisi välttämätön. Sitten te, suloinen Mabel, saatte huomata, ettei ole viittäkäänkymmentä kyynärää kahden muun saaren välillä olevaan salaiseen salmeen, jossa voimme olla piilossa niiden katseilta, joiden ehkä olisi onnistunut päästä isänniksi tänne."
"Kaikki mitä sanotte, herra Muir, saattaa olla totta. Mutta eikö vihollinen tule juuri tuolta suunnalta? Jos siitä on hyvä paeta, on siitä myöskin hyvä saapua."
"He eivät voine niin viisaasti tietänsä keksiä", vastasi Muir vilkuillen vähän levottomasti ja puoliksi varkain ympärilleen. "Heillä ei voi olla niin selvää käsitystä paikasta. Teidän ranskalaisenne ovat nurinkurista väkeä ja tavallisesti he kulkevat ihan umpimähkään; siksi me saamme odottaa niitä, jos ne nyt ollenkaan tulevat, toiselta puolen saarta."
Keskustelu kävi nyt aivan hajanaiseksi koskien pääasiassa kuitenkin hyökkäysmahdollisuuksia ja miten niitä olisi vastustettava.
Tähän kaikkeen Mabel kiinnitti sangen vähän huomiota, vaikkakin häntä hämmästytti, että luutnantti Muir, jonka rohkeus oli hyvässä maineessa, avoimesti neuvoi pakenemaan ja jättämään uskotun toimen ja velvollisuuden täyttämättä; erittäinkin se vaivasi Mabelia siksi, että saaren puolustaminen oli jätetty juuri hänen isälleen. Hänen ajatuksensa askartelivat kuitenkin koko ajan hänen vieraassaan, niin että hän ensimmäistä mahdollista tilaisuutta käytti hyväkseen jättääkseen pöydän ja oli pian taas vieraansa luona. Huolellisesti hän sulki oven ja nähtyään, että vaatimaton verho oli pienen akkunan edessä, Mabel johti Kevätkasteen tai Kevään, kuten häntä englanniksi puhutellessa sanottiin, ulommaiseen huoneeseen osoittaen kaikella tavoin ystävyyttä ja luottamusta.
"Minä olen niin iloinen nähdessäni sinut, Kevät", sanoi Mabel voittavimmalla äänellään ja suloisimmasti hymyillen — "oikein iloinen nähdessäni sinut. Mikä sinut on tänne tuonut ja miten sinä löysit tämän saaren?"
"Puhu hidas", sanoi Kevät vastaten hymyyn hymyllä ja puristaen pientä kättä, jota hän piti omassaan ja vaikka hänen oma kätensä olikin työn kovettama, ei se kuitenkaan ollut toisen kättä suurempi — "paljo hidas — liian sukkela."