Mabel kertasi kysymyksensä hilliten kuohuvia tunteitansa ja hänen onnistuikin puhua niin selvästi, että toinen ymmärsi.
"Kevät ystävä", vastasi intiaanivaimo.
"Uskon sinua, Kevät — uskon sinua koko sydämestäni. Mutta mikä on sinun asiasi?"
"Ystävä tulee katsoo ystävää", vastasi Kevät hymyillen.
"Siinä on jokin muu syy, Kevät, ilman et sinä koskaan olisi antautunut tällaiseen vaaraan, ja yksin. Oletko sinä yksin, Kevät?"
"Kevät sinu kansa — ei yksi muu. Kevät tuli yksin, souti kanotti."
"Toivon sitä, ajattelen niin — ei, minä tiedän sen. Sinä et tahdo olla minulle petollinen."
"Mikä petollinne?"
"Sinä et tahdo pettää minua, et tahdo antaa minua ranskalaisille, irokeeseille, Nuolenpäälle?" Kevät pudisti vakavasti päätään. "Sinä et tahdo myydä minun päänahkaani?"
Tässä Kevät kiersi ihastuneena kätensä Mabelin hennon vyötäreen ympärille ja puristi häntä niin hellästi sydäntänsä vasten, että se nosti kyynelet sankarittaremme silmiin. Siinä oli naisen huoltavaa hellyyttä eikä voinut olla mahdollista, ettei se olisi edullisesti vaikuttanut samaa sukupuolta olevaan niin nuoreen ja kokemattomaan henkilöön. Mabel vastasi syleilyyn ja piti sitten toista käsivarren matkan päässä ja katsoi suoraan silmiin jatkaessaan kysymyksiänsä.