"Jos Keväällä on jotain sanottavaa ystävälleen, puhukoon hän selvästi", hän virkkoi. "Minun korvani ovat auki."
"Kevät pelko, Nuolenpää tappaa hänen."
"Mutta eihän Nuolenpää saa sitä koskaan tietää." Mabel punastui hiusmartoa myöten, sillä hän tunsi, että hän koetti saada vaimon kavaltamaan miehensä. "Se on, Mabel ei kerro hänelle."
"Hän hautaa sotakirves Kevään päähän."
"Se ei saa koskaan tapahtua, rakas Kevät. Mieluummin saat olla puhumatta enää mitään kuin antautua sellaiseen vaaraan."
"Hirsilinna hyvä paikka makata, hyvä paikka olla."
"Tarkoitatko sinä, että pelastan elämäni pysyttelemällä hirsilinnassa, Kevät? Varmaankaan, varmaankaan Nuolenpää ei voi vahingoittaa sinua, jos sanot minulle sen. Hän ei voi toivoa minulle kovin suurta onnettomuutta, sillä minä en koskaan ole loukannut häntä."
"Nuolenpää ei tahtoo mikään paha kaunis kalpeanaama", vastasi Kevät kääntäen pois päänsä, ja vaikka hän tavallisesti puhui pehmeällä, hillityllä intiaanitytön äänellä, hän nyt antoi äänensä painua niin, että siihen tuli värähtelevä, surumielinen vivahdus. "Nuolenpää rakastaa kalpeanaama tyttö."
Mabel punastui tietämättä miksi, ja häneen tarttui toisen hentomielisyys, niin ettei hän vähään aikaan voinut mitään kysellä. Mutta välttämätöntä oli saada tietää enemmän, sillä hänet oli vallannut ankara pelko ja siksi täytyi edelleen koettaa udella.
"Nuolenpäällä ei voi olla mitään syytä rakastaa tai vihata minua," hän sanoi. "Onko hän sinun lähelläsi?"