Viimeiset sanat olivat tarpeeksi, sillä Mabel ei voinut tiedustella enempää ajatellessaan, että lisätiedot voisivat tuottaa hänen toverilleen surman tämän oman miehen kädestä. Heittäen oven auki hän teki Keväälle merkkejä jäähyväisiksi ja astui ulos majasta. Ottaen huomioon intiaanitytön neuvon hän tahtoi tarkastaa, mitä eri yksilöt saarella touhusivat. Välittämättä heidän puvuistaan ja kasvoistaan hän vaivatta sai ne lasketuksi ja huomasi, että kolme vielä istui äskeisellä paikalla, kun taas kaksi oli mennyt veneelle ja toinen niistä oli herra Muir. Kuudes miehistä oli hänen enonsa, ja tämä laitteli huolettomana kalanpyydystä vähän matkaa toisista. Vaimo taas oli matkalla omalle majalle. Nähtyään täten koko joukon hommat Mabel — näytellen pudottaneensa jotakin — kääntyi takaisin majalleen, pysähtyi ja ollen ottavinaan maasta jotakin juoksi sille majalle, jota Kevät oli tarkoittanut. Se oli rappiolla oleva asumus, ja viimeinen sotaväen osasto käytti sitä jonkinlaisena varastohuoneena. Muiden tavaroiden muassa siellä oli joku tusina kyyhkysiä herkuttelemassa Canadan puolelta muutamasta talosta ryöstetyllä vehnällä. Mabelilla ei ollut suurta vaivaa ottaa kiinni yhtä niistä, vaikka ne lensivät ja parkuivat kuin pasuuna. Hän kätki sen pukunsa laskoksiin ja kiiruhti ylpeänä omalle asunnolleen. Mutta se oli tyhjä, ja heitettyään sinne ovelta silmäyksen hän enempää viivyttelemättä riensi rantaan. Kanotilla hän tapasi Kevään, joka otti kyyhkysen ja pisti omaan tekemäänsä koriin hokien: "Hirsilinna hyvä" ja niin hän sousi pensaitten alta ja poikki kapean salmen yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin. Mabel odotti hetkisen nähdäkseen jonkun ystävällisen jäähyväismerkin, mutta turhaan. Läheiset saaret olivat niin hiljaisia ja rauhallisia, kuin ei kukaan koskaan olisi niiden juhlallista tyyneyttä häirinnyt. Missään ei voinut huomata merkkiäkään, kuten Mabel silloin luuli, josta voisi päättää heitä uhkaavan niin suuren vaaran kuin hänelle oli ilmoitettu.
Palatessaan rannalta Mabel hämmästyi vähäistä seikkaa, joka tavallisissa oloissa ei ollenkaan olisi kiinnittänyt hänen huomiotansa, mutta nyt, kun hänen pelkonsa oli herännyt, se ei jäänyt hänen levottomalta silmältään huomaamatta. Pieni kaistale punaista kangasta, sellaista, jota käytetään laivojen lippuna, oli sidottu pienen puun alaoksaan sillä tavoin, että päät jäivät vapaina riippumaan.
Nyt kun pelko oli terästänyt Mabelin ajatuskykyä, ei itse Kevätkään olisi sukkelammin keksinyt pieniä seikkoja, joiden hän luuli seurueen turvallisuuteen vaikuttavan. Yhdellä silmäyksellä hän näki, että tämän kangaskaistaleen saattoi läheiseltä saarelta nähdä, että se oli juuri sillä linjalla, joka kävi hänen asunnostaan kanotille ja epäilemättä Kevät oli kulkenut läheltä, ellei suorastaan sen kautta. Olisiko tämä nyt luvattu merkki, että pensaikoissa piileskelevät raakalaiset juuri nyt alkaisivat hyökkäyksensä. Irroitettuaan kangaskaistaleen puusta Mabel kiiruhti pois tuskin tietäen, mitä hänen velvollisuutensa nyt vaatisi. Oliko Kevät petollinen? Mutta hänen katseensa, antaumuksensa ja koko olentonsa jo matkan varrella puhui kokonaan sitä ajatusta vastaan. Sitten johtui mieleen Nuolenpään kalpeanaamojen ihailu, omituiset ja kiusalliset Nuolenpään katseet ja se tuskallinen tietoisuus, että harvat naiset voisivat ystävyydellä kohdella sitä, joka on saanut osakseen heidän miehensä ihailua. Yksikään näistä ajatuksista ei ollut selkeä eikä varma ja ne pysähtymättä kiisivätkin vain läpi sankarittaremme aivojen, kiihdyttäen kuitenkin valtimon lyöntiä samoin kuin jouduttaen jalannousuakin, johtamatta kuitenkaan mihinkään varmaan päätökseen, kuten hänen mietiskelynsä tavallisesti. Hän oli ensin rientänyt omalle asunnolleen ja sitten sille pirtille, jossa sotilaan vaimo asusti muuttaakseen hänen kanssaan heti hirsilinnaan, kun hän ei voinut kehoittaa muita seuraamaan. Kun hän näin kiihkeästi miettien asteli, keskeytti hänen käyntinsä Muirin ääni:
"Mihinkäs niin kiire, kaunis Mabel? ja miksi niin yksin? Arvoisa kersantti pilkkaa varmaan minun saamattomuuttani, jos hän saa kuulla, että hänen tyttärensä saa kulkea täällä yksin ja puolustajatta, vaikka hän hyvin tietää, että minun hartain haluni on olla hänen orjansa ja toverinsa koko elämäni ajan."
"Todellakin, herra Muir, teillähän täytyy olla vaikutusvaltaa täällä?" kysyi Mabel äkkiä pysähtyen. "Teidän arvonne voi saada tottelemaan — ainakin jonkun korpraalin?"
"Sitä en tiedä, sitä en tiedä", keskeytti Muir kärsimättömästi ja sellaisella kiihkolla, että se olisi jossakin muussa tilanteessa Mabelia hämmästyttänyt.
"Päällikkö on päällikkö, kuri on kuri, vaikutusvalta vaikutusvalta. Isänne olisi hyvin pahoillaan, jos minä kävisin ryöstämään häneltä niitä laakereita, jotka hän aikoo voittaa, enkä minä voi komentaa korpraalia ilman kersantin nimenomaista määräystä. Viisainta on minun vapaaehtoisena yksilönä tällä retkellä jäädä kokonaan varjoon, ja kaikki Lundiesta lähtien ymmärtävät minun menettelyni."
"Sen minä tiedän, ja se voi olla niin, enkä minä halua antaa rakkaalle isälleni valittamisen syytä, mutta te voitte kuitenkin vaikuttaa korpraaliin hänen omaksi edukseen."
"Sitä en tahdo sanoa", vastasi Muir taas murtaen skotlanniksi. "Olisi paljon turvallisempaa neuvoa häntä toimimaan hänen vahingokseen. Miesväellä, kaunis Mabel, on omat omituisuutensa, ja koettaa saada toista tekemään hänen oman etunsa mukaisesti on inhimilliselle luonteelle sangen vaikea tehtävä, kun vastakohta on helpoin. Älkää unohtako tätä, rakkaani, ja ottakaa se kaikissa toimissanne huomioon. Mutta mikä tuo on, jota te kiertelette hennoissa sormissanne?"
"Ei se ole muuta kuin kangaspala — jonkinlainen lippu — mitätön nauha, joka tuskin ansaitsee huomiotamme tällä vakavalla hetkellä. Jos —"