"Jumala siunatkoon ja suojatkoon sinua, Kevät. Hän varmaan suojelee ja puolustaa sinua sinun hyvyytesi tähden. Sano minulle, mitä on tehtävä ja onko minun enoparkani elossa."
"Ei tietää. Suolavedellä vene, ehkä mennyt jokelle."
"Vene on vieläkin rannassa, mutta enoa ja majoitusmestaria ei näy missään."
"Ei tappettu, tai Kevät olisi näkenyt. Mennyt piiloon. Punanen mies menee piiloon, ei häpeää kalpeanaamaa."
"Häpeää minä en pelkää, vaan pelkään, etteivät olisi kerjenneet piiloon.
Teidän hyökkäyksenne oli kauhean äkillinen, Kevät."
"Tuskaroora!" vastasi toinen ylpeästi hymyillen kehuessaan puolisoansa.
"Nuolenpää suuri soturi!"
"Sinä olet liian hyvä ja hento tällaiseen elämään, Kevät; sinä et voine olla onnellinen nähdessäsi alituiseen tuollaisia näytöksiä?"
Kevään kasvot synkistyivät, ja Mabel oli näkevinään tulen välähtävän päällikön vaimon silmistä hänen vastatessaan:
"Yenkee liian hävytön; ottaa kaikki metsästysmaat. Vainoaa kuusi heimo yötä ja päivää. Kirottu kuningas, kirottu kansa. Kalpeanaama paljo paha."
Mabel tiesi, että tänäkin kaukaisena aikana oli paljon totta tässä mielipiteessä, vaikkakin hän oli liian hyvin kasvatettu ollakseen huomaamatta, että kuningasta monesti syytettiin siitäkin, mistä hän useimmiten oli aivan tietämätön. Hänestä tämä moite kaikissa tapauksissa oli oikeutettu ja siksi hän vastauksen asemesta käänsi puheen itseensä.