"Ei, ei, te ette saa pilkata Oswegon putouksia", keskeytti Haukansilmä, "sillä vaikka ne eivät vedäkään vertoja Niagaralle ja muille mahtavimmille putouksille, ne kuitenkin ovat kylliksi suuria vasta-alkajalle. Antakaa kersantin tyttären kiivetä tuolle kalliolle, niin hän saa nähdä, miten me taitamattomat metsäläiset laskemme vaikeista paikoista. — Nyt, Vesikoira, käsi varmaksi ja katse teräväksi, sillä kaikki riippuu sinusta. Nähtävästi emme herra Capia voi pitää muuna kuin matkustajana."
Hänen lopettaessaan lähti vene rannasta, kun taas Mabel peläten ja vavisten kiiruhti osoitetulle kalliolle puhellen toveriensa kanssa siitä vaarasta, johon hänen enonsa oli vapaaehtoisesti antautunut ja katsellen Vesikoiran voimakkaan notkeaa olentoa, kun tämä seisoi suorana kevyen veneen perässä ja taitavasti ohjasi sen kulkua. Niin pian kuin hän pääsi kalliolle, josta hän näki koko putouksen, pääsi häneltä ehdoton, mutta pidätetty huudahdus ja hän peitti silmänsä. Seuraavassa tuokiossa hän oli kuitenkin saavuttanut tasapainonsa ja ihastunut tyttö seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas ja katseli henkeään pidätellen, mitä tapahtui. Intiaanit istuutuivat huolettomina kaatuneen puun rungolle ja tuskin katsoivat keskelle päin, kun taas Kevätkaste tuli Mabelin luo ja katseli veneen liikkeitä yhtä suurella hartaudella kuin lapsi liehuvaa leijaa. Niin pian kuin vene joutui virtaan, laskeutui Haukansilmä polvilleen meloen hitaasti edelleen ja varoen vaikeuttamasta toisen tarkkaa ohjausta. Perämies seisoi yhä ja näytti tarkasti tutkivan, mistä kohden parhaiten voisi laskea.
"Länteen päin, poikaseni, enemmän länteen", mutisi Haukansilmä —"tuonne, missä näet vaahtoa. Ohjaa tuota kaatunutta tammea kohti ja sitten rantaan tuon kuivuneen kuusen luo."
Vesikoira ei vastannut, sillä vene oli keskellä jokea, kokka kohti putousta ja juoksi yhä kiireemmin, sillä virta kävi yhä voimakkaammaksi. Tällä hetkellä Cap olisi antanut koko merimiesylpeytensä, jos olisi turvallisesti saanut astua rannalle. Hän kuuli veden kohinan ja sen pauhu ja jyrinä, kuten hänestä tuntui, tuli joka hetki yhä voimakkaammaksi. Edessään hän näki metsän aukon, johon tumma kuohuva elementti näytti ilkamoiden syöksyvän ja se uhkasi hajoittaa kaikki esineet pienimpiin aineosiinsa.
"Käännä ruori, käännä ruori, ihminen!" hän huudahti voimatta enää salata kauhuansa, kun vene yhä kiivaammin syöksyi kosken kuohuihin.
"Kyllä, kyllä, vene menee oikeata suuntaa", vastasi Haukansilmä katsoen häntä iloisesti nauraen. — "Pian olemme kosken alla. Kevennä perää, poikaseni, perä pystympään!"
Loppu oli kuin tuuliaispää olisi heitä vienyt. Vesikoira ohjasi melallansa veneen keskelle uomaa ja muutamien sekuntien ajan Cap luuli olevansa kiehuvassa kattilassa. Hän tunsi veneen kokan painuvan alas, näki veden kuohuvan ja vaahtoavan vierellänsä, ja kevyt alus heittelehti aalloilla kuin munankuori, mutta sitten hän sanomattomaksi ilokseen huomasi, että vene Jasperin vankan, taitavan käden ohjaamana solui putouksen alla olevaan suvantoon.
Haukansilmä hymyili ystävällisesti; sitten hän kohosi seisoalleen, otti tinakannun ja sarvesta tehdyn kaukalon ja alkoi tarkasti mitata vettä, joka matkan varrella oli veneeseen tullut.
"Neljätoista kaukalollista, Vesikoira, neljätoista täyttä kaukaloa. Minä olen — sen hyvin itsekin muistat, nähnyt sinun laskevan tämän kymmenellä."
"Niin kyllä, mutta herra Cap painoi perää niin julmasti, että minun oli vaikea ohjata oikein venettä", sanoi Jasper vakavasti.