"Uskon sinua, Kevät, ja toivon, että ennustuksesi on tosi. — Miten kauheata olisikaan, jos isä häviäisi! Ehkä hän on jo kuollut tai antautunut."
"Ei koske isä — ei tietää, mihin mennyt — vesi ei jättää jälki — punanen mies ei osaa seuraa. Ei polttaa hirsilinna — hirsilinna hyvä — ei antaa päänahka."
"Luuletko, että olen täällä turvassa, kunnes isä tulee?"
"Ei tietää; tytär sanoo, koska isä tulee."
Mabelia kiusasi Kevään mustien silmien loiste, sillä hänen mielessään heräsi epämääräinen pelko, että toinen koetti udella heistä lähempiä tietoja ilmaistakseen ne omalle joukolleen hänen isänsä ja heidän joukkonsa turmioksi. Hän ajatteli juuri antaa karttelevan vastauksen, kun ovelta kuului liikettä. Hänen toverinsa säikähtänyt ilme sanoi hänelle, että sieltä villit sisään pyrkivät.
"Punanen mies", kuiskasi Kevät kohottaen sormeansa ja kehoittaen varovaisuuteen.
"Niitä on neljä, kauheaksi maalattua verisine päänahkoineen. Nuolenpää on mukana."
Kevät oli juossut nurkkaan, jossa oli varastossa pyssyjä ja ottanut niistä jo yhden käteensä, kun hänen miehensä nimi seisahdutti hänen liikkeensä. Mutta vain hetkeksi, sillä pian hän juoksi muutamalle ampumaluukulle ja aikoi juuri pistää pyssyn piipun siihen, kun Mabel tarttui hänen käteensä.
"Ei, ei, ei, ei, Kevät!" Mabel virkkoi — "sinä et saa ampua omaa miestäsi, et edes pelastaaksesi minun henkeäni."
"Ei ampuu Nuolenpää", vastasi Kevät hiukan vavahtaen — "ei ampuu kukaan punanen mies — ei ampuu, vain pelkottaa."