Mabel ymmärsi nyt ystävättärensä tarkoituksen ja lakkasi estelemästä.
Kevät pisti pyssyn ampuma-aukkoon pitäen kyllin suurta kolinaa
varoittaakseen omiansa ja laukaisi. Tuskin oli pyssy pamahtanut, kun
Mabel kävi nuhtelemaan ystäväänsä siitä, että hän häntä puolusti.
"Sinähän sanoit, ettet aikonut ampua", hän virkahti, "ja nyt olisit voinut surmata oman miehesi."
"Kaikki juoksut tiehen ennen ampuu", vastasi Kevät nauraen ja mentyään toiselle ampumaluukulle katsomaan ystäviensä liikkeitä, hän nauroi vielä sydämellisemmin. "Katsoo! Mennyt piiloon — kaikki sotilaat. Luulee, Suolavesi ja majoitusmestari täällä. Pitää paljo vara nyt."
"Taivas olkoon kiitetty! Ja nyt, Kevät, saanen hieman aikaa kootakseni ajatukseni rukoukseen, etten kuolisi, kuten Jennie, ajatellen elämää ja tämän maailman asioita."
Kevät pani pois pyssyn ja istahti lähelle sitä laatikkoa, jolle Mabel oli hervotonna vaipunut. Hän katsoi vakavasti sankarittaremme kasvoihin ja tämä luuli hänen silmissään näkevänsä sääliä ja lämmintä osanottoa.
"Nuolenpää suuri soturi", sanoi tuskarooran vaimo. "Kaikki heimon tyttöt katsovat paljo häntä. Kalpeanaama kaunotar on silmät myös?"
"Kevät, mitä nämä sanat — tuo katse — tarkoittavat? Mitä sinä tahdot sanoa?"
"Miksi sinä niin pelko, kun Kevät ampuu Nuolenpää?"
"Eikö olisi ollut kauheata nähdä vaimon surmaavan oman miehensä? Ei,
Kevät, mieluummin olisin itse tahtonut kuolla."
"Sekö kaikki?"