"Kiitän sinua, Kevät, ystävyydestäsi, joka on suurempi kuin meidän valkoisten naisten koskaan voisi olla", vastasi Mabel hymyillen huolimatta peloittavasta tilanteesta, johon oli joutunut. "Mutta minä en voi — ehkäpä minä en — milloinkaan mene naimisiin."
"Pitää saa hyvä mies", sanoi Kevät, "ota se Vesikoira, jos ei tahtoo
Nuolenpää."
"Kevät, tällainen keskustelu ei sovi tytölle, joka ei tiedä, vieläkö hän seuraavana hetkenä on edes hengissä. Tahtoisin jotenkin saada selville, onko minun enoni vielä elossa vai ei."
"Kevät menee katsoo."
"Voitko sinä? Tahdotko sinä? — Olisiko sinun turvallista näyttäytyä nyt saarella? — Tietävätkö soturit sinun olevan mukana taistelutantereella ja voivatko he sietää, että naiset seuraavat heitä?"
Nämä kysymykset Mabel teki kiihkeästi ja peläten, ettei vastaus olisi hänen mielensä mukainen. Hän oli pitänyt mahdottomana, että Kevät kuuluisi retkikuntaan, vaan luuli, että hän oli salaa kanotillaan seurannut irokeesejä tullakseen varoittamaan häntä. Mutta tässä luulossa hän oli täydelleen erehtynyt, kuten Kevät puutteellisella kielitaidollaan antoi hänen tietää.
Nuolenpää, vaikka olikin suuri päällikkö, oli epäsovussa oman heimonsa kanssa, vaikkakin toisinaan toimi heidän kanssaan täysin yksimielisesti. Hänellä oli suuri kota, se oli totta, mutta harvoin hän siellä asusti. Teeskennellen olevansa englantilaisten ystävä hän oli ollut kesän heidän palveluksessaan, vaikkakin oli koko ajan toiminut ranskalaisten hyväksi, ja hänen vaimonsa oli seurannut mukana näillä pitkillä matkoilla, joita usein oli tehty kanotilla. Sanalla sanoen, hänen läsnäolonsa ei ollut salaisuus, koska hänen miehensä harvoin liikkui ilman häntä. Kaikki tämä rohkaisi Mabelia toivomaan, että hänen ystävänsä jättäisi hirsilinnan, niin pian kuin sopiva tilaisuus tarjoutuisi.
He tutkivat saarta niin tarkasti kuin heidän asemansa salli tirkistellen joka puolelle ampumaluukuista ja huomasivat, että valloittajat valmistuivat juhla-aterialle etsittyään kaikkialta esille englantilaisten ruokavarat. Vaikka suurin osa varastoista olikin hirsilinnassa, löysivät he kuitenkin kylliksi jokapäiväisistä käyttövaroista. Kuolleet oli korjattu pois ja aseet oli tuotu yhteen kasaan lähelle juhlapaikkaa. Kevät huomautti, että jostakin erikoisesta syystä kuolleet oli joko haudattu tai kätketty näkyvistä pensaikkoon. Mitään ei saarella ollut muutettu, sillä joukon tarkoitus ilmeisesti oli pettää kersantin joukko, kun he retkeltänsä palaisivat. Hän osoitti Mabelille erästä miestä, joka oli kiivennyt puuhun ilmoittaakseen omillensa heti, jos huomaisi veneen joltakin suunnalta lähestyvän, vaikkakin he näyttivät aavistavan, että vain sattuma toisi heidät takaisin näin pian. Tällä hetkellä ei ollut odotettavissa hyökkäystä hirsilinnaa vastaan, ja Kevät huomautti, ettei sitä millään tavalla vahingoitettaisi ennen kersantin paluuta, sillä muuten voisi Haukansilmän terävä silmä huomata asiain oikean tilan. Vene oli kuitenkin viety toiselle puolen ja kätketty lahdenpoukamaan intiaanien kanottien luo.
Kevät sanoi nyt haluavansa ystäviensä luo, sillä hetki oli oikein sopiva hänen jättää hirsilinna. Mabelin epäluulot taas heräsivät, kun he astuivat portaita alas, mutta jo seuraavana hetkenä hän hylkäsi sellaiset tunteet epäoikeutettuina toveriansa kohtaan ja arvottomina hänelle itsellensä ja heidän päästyään alakertaan hänen luottamuksensa taas oli horjumaton. Salvat avattiin mitä suurinta varovaisuutta noudattaen ja ennenkuin viimeinen salpa nostettiin, Kevät asettui niin, että hänen hoikka vartalonsa saattoi puikahtaa raosta eikä tarvinnut ovea avata ihan selälleen. Sykkivin sydämin Mabel taas sulki oven, ja ensimmäistä salpaa asettaessaan hän olisi voinut kuulla sydämensä lyönnit. Nyt kuitenkin tuntui jo turvallisemmalta ja toiset kaksi salpaa asetettiin hätiköimättä paikoilleen. Sen tehtyään hän kiipesi toiseen kerrokseen, josta hän saattoi edes osiksi nähdä, mitä ulkona tapahtui.
Pitkät, tuskalliset ja ikävät tunnit kuluivat eikä Mabel saanut Keväältä pienintäkään viestiä. Hän kuuli villien kirkunan, — sillä he olivat löytäneet viinaa ja se sai heidät unohtamaan kokonaan varovaisuuden — näki joskus ampuma-aukoista vilahduksen heidän inhoittavista olennoistaan tuntien joka hetki heidän peloittavan läsnäolonsa ja kaikki, mitä hän kuuli ja näki, olisi voinut hyytää veren hänen suonissaan, ellei hän jo ennemmin olisi nähnyt vielä kauheampia näytelmiä. Puolenpäivän seuduissa hän luuli näkevänsä valkoisen miehen saarella villien joukossa, vaikkakin hänen pukunsa ja esiintymisensä sai Mabelin aluksi pitämään häntä vasta-saapuneena villinä. Hänen kasvonsa, vaikkakin tummat ja likaiset, ilmaisivat kuitenkin Mabelille, että ensimmäinen otaksuma oli oikea, ja hänestä tuntui lohduttavalta tietää, että oli yksi, jonka asema intiaanien joukossa oli kai jokseenkin sama kuin hänenkin ja joka tarpeen tullen varmaankin koettaisi puolustaa häntä. Mabel-rukka vähän tiesi, miten heikosti valkoihoiset kykenivät vaikuttamaan villeihin liittolaisiinsa, kun nämä olivat päässeet verenmakuun ja miten vähän he kykenivät näitä estämään kauheimmistakaan ilkitöistä.