Päivä tuntui Mabelista kuukauden pituiselta ja vain ne hetket, jotka hän käytti rukoukseen, kuluivat kiduttamatta häntä. Näin hän koetti saada lohtua, ja jokaisen sellaisen hetken jälkeen hän tunsi mielensä rohkeammaksi ja asemansa varmemmaksi. Hän ymmärsi Kevään perusteluja ja alkoi varmistua siinä luulossa, että villit jättäisivät hirsilinnan hävittämättä niin kauaksi, kuin hänen isänsä palaisi, koska he toivoivat voivansa yllättää hänet hänen aavistamattaan, eikä hänellä siis tällä hetkellä ollut suoranaista vaaraa. Mutta tulevaisuus ei näyttänyt antavan toivolle sijaa ja hän alkoi mietiskellä, miten menettelisi, jos hänen olisi antauduttava. Silloin hänen mieleensä johtui Nuolenpään ihailu, ja sankarittaremme hyvin tiesi, että sellainen kohtalo oli tullut monen osaksi hänen sukupuolestaan. Vaikka he olivatkin hengissä pelastuneet, olivat he joutuneet lopuksi elämäkseen voittajan kodan asukkaiksi. Sellaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään saaden hänet tämän tästä lankeamaan polvilleen ja rukoilemaan voimaa tässä ahdistuksessa.
Päivän kestäessä sankarittaremme asema oli koko ajan levottomuutta herättävä, mutta kun ilta heitti varjojaan yli saaren, se kävi kauhistavan peloittavaksi. Villit olivat nyt juoneet kaiken englantilaisilta ryöstämänsä viinan ja joutuneet sellaiseen raivoon, että hyppivät ja kirkuivat, kuin paholainen olisi heidät riivannut. Kaikki ranskalaisen päällikön yritykset pitää heitä aisoissa olivat aivan hyödyttömät ja viisaasti kyllä hän itse oli vetäytynyt läheiselle saarelle, jossa hän oli tarpeellisen välimatkan päässä siinä tapauksessa, että hänen ystäviensä mieleen johtuisi kohdella häntä, kuten muitakin valkoihoisia. Ennen lähtöänsä oli hänen kuitenkin henkensä kaupalla onnistunut sammuttaa tuli ja hävittää kaikki tavalliset sytytysvehkeet. Tähän varovaisuustoimenpiteeseen hän oli ryhtynyt estääkseen intiaaneja polttamasta hirsilinnaa, joka olisi tehnyt tyhjäksi hänen lähimmät suunnitelmansa. Hän yritti myöskin ottaa heidän aseensa, mutta se oli mahdotonta, koska heidän puukkonsa ja sotakirveensä riippuivat vyössä, sillä pyssyjen valtaaminen ei olisi mitään hyödyttänyt, koska he kuitenkin tällaisissa tilaisuuksissa käyttivät näitä lähimpiä aseita. Tulen sammuttaminen oli ollutkin sangen viisas ajatus, sillä tuskin oli päällikkö poistunut, kun yksi todellakin ehdotti, että he polttaisivat hirsilinnan. Nuolenpääkin oli vetäytynyt pois heti, kun huomasi heimolaistensa joutuvan pois järjiltään, ja asettunut muutamaan pirttiin, jossa hän heittäytyi oljille saadakseen sitä lepoa, jonka kahden yön tarkka vaaniskelu oli tehnyt tarpeelliseksi. Siitä seurasi, ettei intiaanien joukkoon jäänyt ainoatakaan, joka olisi pitänyt Mabelin turvallisuudesta huolta, vaikkapa he olisivat tienneetkin hänen läsnäolostansa, ja kahdeksan tai kymmenen hirviönnäköistä juopunutta riiviötä otti polttoehdotuksen hyväksyvästi kirkuen ja meluten vastaan.
Mabelille tämä oli hirvittävä hetki. Juopuneina intiaanit vähät välittivät niistä kivääreistä ja tavaroista, mitä täällä mahdollisesti säilytettiin, yhtä vähän kuin ihmisistäkään, joita he hämärästi aavistivat siellä olevan, ja he lähestyivät hirsilinnaa hurraten ja kirkuen kuin paholaiset. He olivat nousuviinassa ja ripeimmillään ja ensimmäinen yritys oli tehty ovelta, jota vastaan he ruumiillaan ryntäsivät kaikin voimin. Mutta se oli tehty jykevistä hirsistä ja kesti vankkumatta kaikki heidän koetuksensa. Vaikka sata miestä tällä tavalla olisi yrittänyt, olisi se ollut yhtä turhaa. Sitä Mabel ei kuitenkaan tiennyt, ja sydän kurkussa hän odotti, milloin villien ryntäys onnistuisi. Vihdoin hän huomasi, että ovi kesti kuin kallioseinä vähintäkään peräänantamatta, ja vain raskaitten saranain narahtelu ilmaisi, ettei se ollut samaa seinää. Se rohkaisi häntä ja hän kiipesi muutamalle ampuma-aukolle saadakseen selville, kuinka suuri häntä uhkaava vaara oli. Hiljaisuus, joka ensi yritystä seurasi, lisäsi hänen pelkoansa, sillä mikään ei tee uhkaavaa vaaraa niin suureksi kuin tietämättömyys, miten ja mistä se tulee.
Mabel huomasi, että pari kolme penkoi tulisijaa, josta he sammutetusta tuhasta löysivät pieniä lämpimiä hiiliä. Tuli näytti kokonaan sammuneen ja joku valkoihoinen olisi hylännyt toivottomana tällaisen työn, mutta nämä luonnonlapset olivat eläneet niin paljon erämaassa, että he voivat saada tulen syttymään ilman sivistyneen elämän välineitäkin. He kokosivat kuivia lehtiä ja puhuivat hiiliin, kunnes saatiin syttymään pieni liekki. Lehtiä ja kuivia oksia koottiin nyt oven eteen, ja kun Mabel katseli muutamasta aukosta, hän huomasi, miten tuli tarttui oksasta oksaan, kunnes koko kasa loimusi iloisissa liekeissä. Heitettyään tuleen vielä suuret määrät kuivia puita ja pilkkeitä intiaanit julmasti riemusta kirkuen poistuivat varmana siitä, että nyt heidän tekonsa onnistui. Liekit kasvoivat kasvamistaan, kunnes ne löivät siihen aukkoon, josta Mabel katseli ja pakottivat hänet peräytymään pois. Kun hän pääsi toiseen päähän huonetta, leimusivat liekit sisään siitä aukosta, josta hän oli poistunut, ja valaisivat tätä puolipimeää huonetta kertoen lohduttomalla tavalla Mabelille, millainen hänen loppunsa oli oleva. Pelastuksen tie oli tukossa, sillä ainoa ovi oli liekkien peitossa ja niinpä hän lankesi polvilleen viettääkseen rukoillen elämänsä viimeisen hetken. Minuutin ajan olivat hänen silmänsä suljettuina ja hänen sielunsa näytti siirtyneen kauaksi tästä kauhun paikasta. Mutta elämänhalu oli kuitenkin liian voimakas ja vaistomaisesti hän avasi silmänsä huomaten suureksi ihmeekseen, että liekit olivat asettuneet. Ampuma-aukon ympärillä olivat puut hiiltyneet ja heikko liekki pilkahti niistä silloin tällöin ilmavirran vaikutuksesta. Muutamassa nurkassa oli vesitynnyri, ja Mabel toimien enemmän vaiston kuin järjen ohjaamana otti siitä kiulun vettä täyteen ja kaasi sen hiiltyneille puille. Savu esti häntä katsomasta alas pariin minuuttiin, mutta kun se hälveni sen verran, että hän saattoi lähestyä sitä, löi hänen sydämensä rajusti ilosta, sillä hän huomasi, että rovio oven edestä oli heitetty syrjään ja ovi valeltu vedellä, niin että se oli kokonaan sammunut, vaikkakin siitä vielä kohosi höyrynsekaista savua.
"Kuka siellä on?" kysyi Mabel asettaen suunsa ampuma-aukkoon. "Kenen ystävällisen käden on hyvä Luoja lähettänyt minun turvakseni?"
Hän kuuli alhaalta keveitten askelten sipsutusta ja huomasi, että ovea varovasti jytyytettiin.
"Kuka tahtoo päästä sisään? Oletko se sinä, iäkäs, rakas eno?"
"Suolavesi ei täällä. Avaa kiire", kuului vastaus, "tahtoo pääsee sisään."
"Jumala sinua siunatkoon, Jumala siunatkoon sinua, Kevät!" huudahti sankarittaremme melkein pois suunniltaan ilosta. "Jumala on lähettänyt sinut hyvänä enkelinänsä suojelemaan minua!"
Mabel sai nyt vilkkautta liikkeihinsä ja muutamissa minuuteissa nämä kaksi olivat yläkerrassa istuen, kuten ennenkin käsi kädessä ja pieninkin epäluulo oli hävinnyt Mabelin mielestä.