"Sano minulle nyt, Kevät", virkkoi Mabel niin pian kuin oli päästänyt toisen lämpimästä syleilystä — "oletko sinä nähnyt tai kuullut mitään minun enoparastani."
"Ei tietää. Joku ei näkee hänet; joku ei kuulee hänet; joku ei tietää mikään. Suolavesi mennyt jokelle, minä luulee, minä ei löytää hänet. Majoitusmestari mennyt myös. Minä etsii, etsii, etsii, mutta ei näkee kumpikaan ne."
"Jumalan kiitos! He ovat varmaankin pelastuneet, vaikk'emme tiedä, miten. Luulen nähneeni jonkun ranskalaisen täällä saarella, Kevät."
"On. Ranskalainen kapteeni tullut ja myös mennyt. Intiaanit paljo saarella."
"Oi, Kevät, Kevät, eikö ole mitään keinoa varoittaa rakasta isääni joutumasta intiaanien salaisen väijytyksen uhriksi?"
"Ei tietää. Luulee, että soturit odottaa pensaikkoissa. Yenkeesit menettää päänahka."
"Toden totta, Kevät, sinä, joka olet niin paljon auttanut tytärtä, et voi kieltäytyä auttamasta myöskin isää."
"Ei tuntee isä, ei rakastaa isä. Kevät rakastaa oma heimo, auttaa
Nuolenpää, mies rakastaa päänahka."
"Mutta sinä itse, Kevät? Minä en voi, en halua uskoa, että tahdot nähdä koko meidän väkemme murhattuna!"
Kevät käänsi tummat silmänsä Mabeliin ja hetkisen hänen katseensa oli terävä, mutta pian se muuttui hellänsurumieliseksi.