Aukkoon ilmestyi kookkaan miehen muoto, ja molemmat naiset hyökkäsivät tikapuille, aivan kuin peläten tämän kamppailun seurauksia. Muukalainen sulki tarkasti oven ja tutkittuaan visusti alimman kerroksen hän astui tikapuille mennäkseen yläkertaan. Niin pian kuin oli tullut pimeä, oli Kevät sulkenut luukut toisessa kerroksessa ja sytyttänyt kynttilän. Tämän hämärässä valossa molemmat naiset odottivat sykkivin sydämin, kuka aukosta ilmestyisi. Ei ole helppoa sanoa, kumpi oli enemmän hämmästynyt, kun muukalainen kiipesi ylös ja he näkivät Haukansilmän edessään.
"Jumala olkoon kiitetty!" huudahti Mabel, jonka mielestä hirsilinna oli valloittamaton, kun siinä oli sellainen puolustaja. "Oi, Haukansilmä, miten on käynyt minun isälleni?"
"Kersantti voi hyvin ja hänellä on ollut onni myötä, vaikk'ei ihminen kykenekään sanomaan, kuinka kaikki tulee päättymään. Mutta eikö tuo ole Nuolenpään vaimo, joka istuu kokoon lyyhistyneenä tuolla nurkassa?"
"Älkää puhuko moittien hänestä, sillä minun on kiittäminen yksin häntä, että vielä elän ja olen turvassa. Sanokaa minulle, mitä on tapahtunut minun isälleni ja hänen väellensä ja miten te olette täällä, ja minä kerron teille ne kauhuntyöt, mitä täällä on tehty."
"Siihen ei monta sanaa tarvita, Mabel, sillä joka on oppinut intiaanien julmuuksiin, tietää, miten he menettelevät. Retkellämme kävi kaikki, niinkuin olimme odottaneetkin, sillä Suuri Käärme oli vaanimassa, ja toi meille kaikki ne tiedot, mitä suinkin saatoimme odottaa. Me valtasimme kolme venettä täynnä intiaanitavaroita, ajoimme ranskalaiset karkuun ja mitä emme voineet mukanamme kuljettaa, upotimme joen syvimpään suvantoon. Sekä ruutia että muita ampumatarpeita saimme runsaasti emmekä menettäneet ainoatakaan miestä, eipä edes saatu naarmuakaan vihollisen luodeista. Lyhyesti, retki oli juuri sellainen, kuin Lundie toivoo — paljon harmia viholliselle ja vähän vahinkoa itsellemme."
"Ah, Haukansilmä, pelkään että majuri Duncan kuullessaan kaikesta täällä tapahtuneesta pahasta katuu, että ollenkaan tuli tähän retkeen ryhtyneeksi."
"Minä tiedän, mitä tarkoitatte, Mabel, minä tiedän, mitä tarkoitatte; mutta kun minä kerron kaikki, niin ymmärrätte asiat paremmin. Heti kun kersantti oli toimessaan onnistunut, hän lähetti minut ja Suuren Käärmeen kertomaan teille, miten matka oli onnistunut. Me tulimme kanoteilla ja hän seuraa kahdella veneellä, mutta ne ovat niin paljon raskaammat, ettei hän voi olla täällä ennen aamua. Aamupäivällä me erosimme Chingackgookin kanssa ja päätimme saapua toinen toista väylää nähdäksemme, että tie on vapaa. Sen jälkeen minä en ole päällikköä nähnyt."
Mabel kertoi nyt, miten hän oli huomannut mohikaanin ja luullut hänen saapuvan hirsilinnaan.
"Ei hän, ei hän! Oikea opas ei tule milloinkaan seinien ja hirsien suojaan, niin kauan kuin hän voi pysytellä vapaassa ilmassa ja keksiä hyödyllistä toimintaa. En minäkään olisi tullut, Mabel, mutta minä lupasin kersantille lohduttaa teitä ja pitää huolta teidän turvallisuudestanne. Niinpä niin! Miten raskaalla sydämellä lähestyinkään saarta tänä aamuna! Kuinka katkeraa olikaan ajatella, että te olisitte kuolleitten joukossa!"
"Mikä onnellinen sattuma kielsi teitä soutamasta suoraan saarelle ja joutumasta vaanivan vihollisen käsiin?"