"Sellaista neuvoa minä en antaisi. Minä en tiedä, mitä väylää kersantti saapuu ja niitä on kaksikymmentä. Luottakaa siihen, että Käärme ilmoittaa hänelle asiain oikean laidan. Ei, ei; minä neuvoisin teitä jäämään tänne. Tämän rakennuksen hirret ovat vielä vihreät eikä ole helppoa sytyttää niitä palamaan ja ellei ole tulenvaaraa, voin minä puolustaa hirsilinnaa koko heimoa vastaan. Irokeesit eivät ikinä voi karkoittaa minua täältä, kun vain voimme estää heitä sytyttämästä tämän tuleen. Kersantti on nyt yöpynyt jollekin saarelle, eikä hän tule tänne ennen aamua. Jos me pidämme hirsilinnan, me voimme ajoissa varoittaa häntä esimerkiksi ampumalla tai muuten, ja jos hän katsoisi parhaaksi karata villien kimppuun, kuten hänenlaisensa mies mielellään tekee, niin suureksi hyödyksi on, että tämä varustus on meidän hallussamme. Ei, ei; minun mielestäni meidän on jäätävä tänne, vaikkei pako olisi kovin vaikea."
"Jääkää", mutisi Mabel — "Jumalan tähden jääkää, Haukansilmä. Kaikki, mitä tahansa minun isäni pelastamiseksi."
"Niin, niin, se on luonnollista. Minä olen hyvin iloinen kuullessani teidän sanovan niin, Mabel, sillä tunnustan, että minäkin tahdon kersanttia kaikin voimin tukea. Asiain näin ollen hän on esiintynyt edukseen, ja jos hän voisi kunnialla suoriutua näistä roistoista ja saisi poltetuksi palaamaan lähtiessään täällä kaikki varustukset, Lundie varmaan muistaisi sen tilaisuuden tullen. Niin, niin, Mabel. Meidän ei ole vain pelastettava kersantin henkeä, vaan myöskin turvattava hänen tulevaisuutensa."
"Minun isääni ei ollenkaan voida syyttää saaren menettämisestä."
"Siitä ei ole kysymys, siitä ei ole kysymys; sotilaallinen kunnia on mitä omituisin asia maailmassa. Olen nähnyt joskus delawarelaisten niittävän kunniaa enemmän hävitessään kuin voittaessaan. Mies tekee virheen luottaessaan täydellisesti onneensa ja vielä enemmän hän erehtyy täydellisesti luottaessaan sotaonneen. Harvoin soturi kuitenkaan jää kauaksi miettimään seurauksia, voittipa hän tai hävisi."
"Minun isäni ei ollenkaan voinut aavistaa, että vihollinen oli saanut selville näiden varustusten paikan", huomautti Mabel, jonka ajatukset lakkaamatta askartelivat samoissa asioissa ja varsinkin hän koetti saada selville, mitä seurauksia oli isälle oleva.
"Se on totta, enkä minä mitenkään voi ymmärtää, kuinka ranskalaiset ovat sen löytäneet. Paikka on hyvin valittu, eikä ole helppo niidenkään, jotka moneen kertaan ovat täällä käyneet, sitä löytää. Petos siinä on ollut mukana, pelkään minä. Niin, niin, siinä on harjoitettu varmaan petosta."
"Oi, Haukansilmä! Olisiko se mahdollista!"
"Mikään ei ole sen helpompaa, sillä petos on muutamille ihmisille yhtä luonnollista kuin syöminen. Kun minä tapaan miehen, joka paljon puhuu, minä mielelläni tahdon tutkia häntä tarkemmin, sillä kun sydän on oikea ja tarkoitus hyvä, silloin antaa elämän puhua mieluummin kuin kielen."
"Jasper Western ei kuulu lörpöttelijöihin", sanoi Mabel kärsimättömästi. "Yksikään nuorukainen ei ole käytöksessään rehellisempi, eikä vähemmän halukas käyttämään kieltä pään asemesta kuin hän."