"Jasper Western! Sen pojan kieli ja sydän ovat oikealla paikalla, luottakaa siihen, Mabel, ja se epäluulo, jonka Lundie, majoitusmestari, kersantti ja teidän enonnekin ovat omaksuneet, on yhtä väärä, kuin luulla auringon paistavan yöllä ja tähtien päivällä. Ei, ei; Vesikoirasta vastaan omalla päänahallani ja jos tarvitaan myöskin pyssylläni."
"Jumala teitä siunatkoon, Haukansilmä!" huudahti Mabel tarttuen toisen raudankovaan käteen ja kiihkoissaan puristaen sitä kaikin voimin. "Te olette oikeudenmukainen ja jalo; Jumala palkitsee teille sen."
"Ah, Mabel! Jos se olisi totta, minä en voisi toivoa itselleni teidänlaistanne vaimoa, vaan antaisin jonkun linnan herroista saada teidät, kuten teidän etevät lahjanne ansaitsisivat."
"Me emme puhu siitä enää tänä iltana", Mabel vastasi niin pehmeällä äänellä, että se melkein vapisi. "Meidän täytyy ajatella juuri tällä hetkellä vähemmän itseämme ja enemmän ystäviämme. Mutta minä iloitsen koko sydämestäni siitä, että te pidätte Jasperia syyttömänä. Puhukaamme nyt muista asioista! Eikö meidän pitäisi päästää Kevät pois?"
"Minä olen kyllä ajatellut vaimoa, sillä ei olisi turvallista, että me hirsilinnan seinien sisällä sulkisimme häneen nähden silmämme silloin, kun hänen ovat auki. Jos me panisimme hänet yläkertaan ja ottaisimme pois tikapuut, hän olisi ainakin vanki."
"Minä en voi kohdella sillä tavalla ihmistä, joka on pelastanut minun elämäni. Eikö olisi parasta päästää häntä vapaaksi, sillä luulen, että hän on liian paljon minun ystäväni voidakseen vahingoittaa minua."
"Te ette ymmärrä sitä heimoa — Mabel — te ette tunne sitä heimoa. On kyllä totta, ettei hän ole täysiverinen mingo, mutta hän asustaa kuitenkin niiden riiviöiden kanssa ja on varmaan oppinut heidän vehkeitänsä. — Mitä tuo on?"
"Se kuuluu kuin aironloiske. Joku vene kulkee ohi salmesta."
Haukansilmä sulki heti aukon, joka vei alakertaan estääkseen Kevään paon, sammutti kynttilän ja meni kiireesti ampuma-aukolle Mabelin seuratessa häntä ja koettaessa henkeään pidättäen kurkkia hänen olkansa yli, näkyisikö mitään. Tätä kesti pari minuuttia, jolloin Haukansilmä sai hämärän selvän, mistä oli kysymys: kaksi venettä oli saapunut ja laskenut maihin tavalliseen valkamaan, joka oli noin viidenkymmenen kyynärän päässä hirsilinnasta. Pimeys esti näkemästä muuta, ja Haukansilmä kuiskasi Mabelille, että tulijat saattoivat yhtä hyvin olla vihollisia kuin ystäviäkin eikä hän voinut otaksua, että kersantti olisi saapunut näin pian. Veneistä astui maihin muutamia miehiä, ja sitten kuului kolme englantilaista ilonhuudahdusta, jotka eivät jättäneet epäilylle sijaa. Haukansilmä riensi luukulle ja kiskaistuaan sen auki solahti alakertaan ja riensi ottamaan auki salpoja ovesta kiihkolla, joka todisti, miten vaarallisena hän ystäviensä asemaa piti. Mabel oli seurannut häntä ja koetti auttaa, mutta hidastutti työtä enemmän kuin joudutti, ja vasta yksi salpa oli poissa, kun kuului ankaraa pyssyn pauketta. He odottivat jännittyneinä hetkisen, kun kaikkialta kaikui intiaanien sotahuuto. Ovi avautui nyt ja Haukansilmä ja Mabel hyökkäsivät ulos. Kaikki oli taas hiljennyt. Kuunneltuaan hetkisen Haukansilmä oli kuulevinaan hiljaista valitusta veneiltä, mutta tuuli tohisi ja oksat löivät toisiansa vastaan niin kovasti, ettei hän ollenkaan päässyt varmuuteen. Mutta Mabel oli joutunut pois suunniltaan ja hyökkäsi hänen ohitsensa veneille päin.
"Se ei käy, Mabel", sanoi opas vakavasti matalalla äänellä ja tarttuen hänen käteensä, "se ei mitenkään käy. Siitä seuraisi varma kuolema eikä hyödyttäisi ketään. Meidän täytyy kääntyä hirsilinnaan."