"Isä! Minun rakas, murhattu isäparkani!" sanoi Mabel hurjasti, vaikkakin totutusta varovaisuudesta tänäkin kauhun hetkenä hyvin hiljaa. "Haukansilmä, jos rakastatte minua, niin päästäkää minut isäni luo."
"Se ei käy, Mabel. Ihmeellistä, ettei kukaan puhu — ei kukaan vastaa tuleen veneiltä, ja minä olen jättänyt hirvenkaatajani hirsilinnaan! Mutta mitä hyötyä olisikaan pyssystä, kun ei mitään näy?"
Juuri sinä hetkenä huomasi Haukansilmän tarkka silmä, joka lakkaamatta, ikäänkuin pimeyden läpi tunkien oli tutkinut ympäristöä, että viisi tai kuusi tummaa olentoa koetti etukumarassa hiipiä hänen ohitsensa katkaistakseen häneltä peräytymistien hirsilinnaan. Siepaten Mabelin syliinsä kuin pienen lapsen hän hyökkäsi kaikin voimin varustukselleen takaisin ja pääsi kuin pääsikin hirsilinnaan, vaikka hänen vainoojansa tuntuivat olevan ihan kintereillä. Heittäen kuormansa maahan hän löi oven kiinni ja ehti juuri saada yhden salvan eteen, kun voimakas vetäisy oli kiskaista sen pois saranoiltaan. Toisten salpojen pano paikoilleen oli vain hetken työ.
Mabel astui nyt toiseen kerrokseen, kun taas Haukansilmä jäi vahtipalvelukseen. Sankarittaremme oli nyt siinä tilassa, jolloin ruumis toimii ilman ajatuksen johtoa. Hän sytytti koneellisesti kynttilän ja palasi toisen luo, niinkuin tämä oli pyytänyt. Saatuaan valoa Haukansilmä etsi tarkasti kaikki kerrokset päästäkseen varmuuteen, ettei vihollinen ollut piilottunut sinne salakavalasti vaanimaan hänen henkeänsä. Tulos oli se, ettei hirsilinnassa ollut ketään muita kuin hän ja Mabel; Kevätkin oli kadonnut. Päästyään tästä varmuuteen Haukansilmä johti sankarittaremme suurimpaan huoneeseen ja pantuaan kynttilän pöydälle tarkasti hirvenkaatajansa lukot ja istahti.
"Pahimmat aavistuksemme ovat toteutuneet!" sanoi Mabel värisevällä äänellä, sillä viimeisen viiden minuutin aikana hän oli ollut kuoleman tuskassa. "Minun rakas isäni ja kaikki hänen väkensä on joko tapettu tai vangittu!"
"Sitä me emme tiedä — aamu näyttää meille kaiken. Asia ei voi olla niin yksinkertainen tai me kuulisimme riiviöitten hirveän riemuhuudon. Kaikissa tapauksissa saamme olla varmat, että jos vihollinen on todella voittanut, ei kestä kauan, ennenkuin ne tulevat vaatimaan meiltä hirsilinnaa. Akka kyllä kertoo, minkälainen puolustusvoima meillä täällä on, ja kun ne tietävät, etteivät he voi polttaa hirsilinnaa päivän aikaan, niin kauan kuin hirvenkaataja voi iskeä tulta, saatte luottaa siihen, että he pimeän aikaan koettavat käryyttää meidät ulos täältä."
"Totisesti minä kuulen valitusta!"
"Se on luulottelua, Mabel. Kun mieli — varsinkin naisten mieli — on kiihtynyt, silloin kuvittelee asioita, jotka eivät vastaa todellisuutta. Olen tavannut ihmisiä, jotka väittävät, että unet ovat tosia."
"Ei; minä en erehdy; totisesti siellä joku valittaa tuskissaan."
Haukansilmän täytyi myöntää, ettei Mabelin terävä vaisto ollut erehtynyt. Hän huomautti kuitenkin, että Mabel hillitsisi tunteitaan, sillä villit usein käyttävät kaikenlaisia keinoja päästäksensä tarkoitustensa perille ja että he luultavasti pitäen tällaista valittavaa ääntä koettivat narrata heitä ulos tai avaamaan edes oven.