"Ei, ei, ei", sanoi Mabel kiihkeästi. "Tuo valitus ei ole teeskentelyä, vaan siellä on joku kärsivä ihminen. Se on hirvittävän luonnollinen."
"Hyvä, pian saamme nähdä, onko siellä joku ystävä vai ei. Peittäkää kynttilä, niin minä puhuttelen sitä ampuma-aukosta."
Hän tiesi, että mitä suurin varovaisuus oli tarpeen. Senpä vuoksi hän otettuaan sulun ampuma-aukosta ei pannut suutansa juuri siihen, vaan niin lähelle, että saattoi puhua kohottamatta ääntänsä ja samaa varovaisuutta hän noudatti myöskin kuunnellessaan.
"Kuka siellä on?" kysyi Haukansilmä. "Valittaako siellä joku? Jos se on ystävä, virka, ja luota meidän apuumme."
"Haukansilmä!" vastasi ääni, jonka sekä puhuteltu että Mabel tunsivat kersantin ääneksi. — "Haukansilmä, Jumalan nimessä sano minulle, miten on käynyt minun tyttärelleni."
"Isä, minä olen täällä, vahingoittumattomana, turvassa; ja jospa voisin toivoa sinulle samaa!"
Molemmat kuulivat iloisen kiitollisuuden mutinan, mutta se tukehtui pian tuskaiseen valitteluun.
"Minun kauheimmat aavistukseni ovat toteutuneet!" sanoi Mabel aivan kuin tuska olisi tyynnyttänyt hänen kiihkoansa. "Haukansilmä, minun isäni täytyy saada tänne sisään, vaikka henkemme menettäisimme sitä tehdessämme."
"Se on tehtävä, sillä sitä vaatii sekä oma tunteemme että rakkauden laki. Mutta, Mabel, pysykää kaikin mokomin tyynenä. Kaikki, mitä ihminen kykenee kersantin hyväksi tekemään, se tehdään. Mutta pysykää tyynenä."
"Minä olen, minä olen tyyni, Haukansilmä. Eläissäni minä en ole ollut tyynempi ja päättävämpi kuin tänä hetkenä. Mutta muistakaa, miten turmiollinen voi joka hetki olla. Taivaan tähden, mitä teemme, tehkäämme se pian."