Tämä yksinkertainen selitys oli uuvuttanut kersantin voimat, niin että hän tarvitsi lepoa, ja kun hänen toverinsa ymmärsivät tämän, olivat he vähän aikaa aivan hiljaa. Haukansilmä käytti tilaisuutta tutkiakseen tilannetta ampuma-aukoista. Samalla hän tutki pyssyt, joita täällä säilytettiin, sillä soturit retkillänsä käyttivät musketteja. Mutta Mabel ei hetkeksikään jättänyt isänsä vuodetta, ja kun hän hengityksestä päätti isänsä nukkuvan, hän lankesi polvilleen ja rukoili.
Tätä seuraava puolituntinen oli kauhistavan juhlallinen ja hiljainen. Haukansilmän mokkasiinin ääni tuskin kuului toisesta kerroksesta. Silloin tällöin vain kolahti pyssynperä kevyesti maahan, kun hän tarkasteli kaikki aseet, olisivatko ne ampumakunnossa. Paitsi tätä ei kuulunut mitään muuta kuin haavoittuneen miehen raskas hengitys. Mabelin sydän olisi halunnut puhua isälle, jonka hän oli niin pian menettävä, mutta hän ei voinut häiritä hänen lepoansa. Dunham ei kuitenkaan nukkunut. Hän oli siinä tilassa, jolloin maailma äkkiä menettää viehätyksensä, sen todellinen ja kuviteltu onni ja suuruus tuntuu tyhjältä ja tuntematon tulevaisuus täyttää aavistelevan mielen värähtelevän-salaperäisellä odotuksella. Hän oli asemassaan ollut säädyllinen mies, mutta sangen harvoin oli mieleen johtunut, että kerran tulee eteen tämäkin hetki. Jos taistelun melu olisi kuulunut hänen korviinsa, olisi loppu muodostunut toisenlaiseksi, sillä se olisi kokonaan kahlinnut hänen mielensä. Mutta tämän täydellisen hiljaisuuden vallitessa, tässä melkein asumattomassa hirsilinnassa, katosi kokonaan voiton ja elämisen toivo, ja hän alkoi nähdä asiat niiden todellisessa valossa ja antaa kaikelle oikean arvon. Hän olisi antanut kaiken maailman aarteet saadakseen uskonnollista lohdutusta, mutta ei tiennyt, mistä sitä nyt voisi etsiä. Hän ajatteli Haukansilmää, epäillen kuitenkin hänen kykyänsä tässä asiassa. Hän muisti Mabeliakin, mutta vetoumus lapseen tällaisessa tilanteessa tuntui sotivan luonnonjärjestystä vastaan. Sitten hän tunsi sen edesvastuun, joka oli joutunut hänen hartioilleen, ja mielessä heräsi katkera syyllisyyden tunto, ettei ollut orpolapsen kehityksestä pitänyt kyllin uskollista huolta. Kun nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään, niin Mabel, kuunnellessaan tarkasti hänen hengitystään, kuuli hiljaisen koputuksen ovelta. Luullen, että tulija olisi Chingackgook, hän kiiruhti ovelle ja vasta, kun oli avannut kaksi salpaa ja kohotti jo kolmatta, hän kysyi, kuka siellä oli. Vastauksessa hän tunsi enonsa äänen ja tämä pyysi häntä laskemaan hänet viivyttelemättä sisään. Hetkeäkään arvelematta Mabel nosti viimeisen salvan, ja Cap työntyi aukosta huoneeseen. Kun hän astui kynnyksen yli, Mabel kiireesti sulki oven, sillä kokemus oli tehnyt hänet tässä asiassa jo melkoisen käteväksi.
Huomattuaan, missä tilassa hänen lankonsa oli, ja että he nyt kaikki ainakin hetkellisesti olivat turvassa tämä hyväsydäminen merimies heltyi melkein kyyneliin. Omasta tulostaan hän kertoi, että häntä oli huolettomasti vartioitu, kun hänet ja majoitusmestari oli ensin pakotettu juomaan viinaa, että he nukkuisivat odotetun kahakan aikana. Muir oli jäänyt nukkumaan tai oli ainakin ollut nukkuvinansa, mutta Cap oli rientänyt rantaan, löytänyt sieltä Haukansilmän kanotin ja kiiruhtanut hirsilinnalle paetakseen yhdessä sisarensa tyttären kanssa. Tarvitsee tuskin mainita, että hän muutti heti suunnitelmansa huomattuaan lankonsa tilan ja nykyisen asemansa turvallisuuden.
"Pahimmassa tapauksessa, Haukansilmä", hän sanoi, "meidän täytynee muuttaa purjetta ja antautua armoille. Miehistöllemme olemme kuitenkin velkaa sen, että koetamme puolustaa tätä mahdollisimman kauan noita riiviöitä vastaan — kuten te sanotte, vaikka ne ovat villimpiä vintiöitä, mitkä milloinkaan ovat maan pinnalla kierrelleet —"
"Oletteko te päässyt niitten luonteesta selville?" kysyi Haukansilmä, joka puhui yhtä mielellään mingojen tavoista kuin ystäviensä hyvistä avuista. "Jos te olisitte joutunut delawarelaisten käsiin, huomaisitte tavattoman eron."
"Minusta ne kaikki ovat kuin paholaisten kiljuva lauma, katselipa niitä miltä puolelta tahansa. Suuri Käärme tietysti on intiaaniksi herrasmies ja poikkeus kaikista muista. — Kun nämä villit hyökkäsivät kimppuumme ja tappoivat korpraali M'Nabin ja hänen miehensä, niinkuin he olisivat olleet jäniksiä, pakenimme me muutamaan kallionkoloon, joita saarella on niin runsaasti, ja siellä me olimme, kuin suljettuina laivan ruumaan, kunnes nälkä ajoi meidät pois. Nälkä usein vaikuttaa sangen ratkaisevasti ihmisten kohtaloihin. Minä pyysin majoitusmestaria tekemään vastarintaa, sillä me olisimme voineet puolustaa itseämme pari kolme tuntia niin vaikeata kuin se olikin, mutta hän vastusteli sillä tekosyyllä, että villit eivät antaisi armoa, jos yksikään heistä vahingoittuisi. Minun täytyi taipua, sillä ei ollut toivoa päästä veneille, ja toiseksi meillä oli vastassa vihollinen, joka ei tunne armoa, varsinkin, kun se neljäkymmentäkahdeksan tuntia kestävän paaston aikana oli ehtinyt oikein raivostua."
"Eno!" virkkoi Mabel murheellisella äänellä, "minun isäparkani on pahoin, pahoin haavoittunut!"
"Totta, Magneetti, totta. Minä istun hänen vierellänsä ja koetan lohduttaa niin paljon kuin voin. Ovatko salvat hyvin paikoillaan, tyttö, sillä tällaisena hetkenä tahtoo olla rauhassa ja häiritsemättä?"
"Me olemme turvassa ulkoa uhkaavilta vaaroilta."
"Hyvä; mene sitten, Mabel, toiseen kerrokseen ja koeta rauhoittua, kun Haukansilmä taas tutkii ampuma-aukoista asemaa. Sinun isälläsi voi olla jotakin sanottavaa minulle yksityisesti ja siksi lienee hyvä, että saamme jäädä kahden. Tämä on juhlallinen hetki ja minunlaiseni kokematon ihminen ei aina voi tietää, mitä hän sanoo tai saa kuulla."