"Mabel Dunham on haavoittuneen isänsä luona ja Jumala on suojeleva rakastavaa lasta. Hiuskarvaakaan ei ole häneltä taittuva, niin kauan kuin minun käteni ja silmäni pysyvät ennallaan. Te voitte luottaa mingoihin, herra Muir, minä en sitä tee. Teillä on seurassanne tuskaroora-lurjus, joka läsnäolollaan turmelee parhaimmankin ihmisen luonteen ja on valmis johtamaan mingotkin turmioon, kun sen pään ottaa. Puhe loppukoon nyt. Kukin käyköön toimeen, niinkuin parhaiten taitaa."
Koko keskustelun ajan Haukansilmä oli pysytellyt syrjässä aukosta, ettei kavalan vainolaisen kuula olisi voinut tehdä hänelle pahaa ja nyt hän kehoitti Capia nousemaan katolle ottamaan vastaan ensimmäistä hyökkäystä. Vaikka merimies totteli viivyttelemättä, hän huomasi kokonaista kymmenen palavaa nuolta katon kaarnassa, ja koko ilma oli täynnä villien huutoa ja kirkunaa. Sitä seurasi hillitön pyssyjen pauke ja kuulat naksahtelivat seiniin osoitukseksi siitä, että valloitusyritys todellakin oli alkanut.
Nämä synnyttivät kuitenkin vaaratonta melua, joka ei peloittanut Capia eikä Haukansilmää, ja Mabelilla oli liian paljon puuhaa haavoittuneen hoitamisessa, että hän olisi joutanut sitä kuuntelemaan. Sitäpaitsi hän oli jo tottunut tällaiseen meluun ja ymmärsi antaa sille vain sen arvon, minkä se ansaitsi. Mutta — isää nämä tutut äänet innostivat ja lapselle tuotti tuskaa, kun hän tällaisena hetkenä näki jo melkein lasimaisen silmän välähtävän ja punan kohoavan harmaankalpeille kasvoille hänen kuunnellessaan taistelun melua. Ensi kertaa Mabel nyt huomasi, että sairas alkaa hourata.
"Eteenpäin, toverit, mars!" mutisi sairas. "Krenatöörit, ampukaa!
Uskaltavatko ne rynnätä meidän linnaamme? Miksi ei tykistö puhu mitään?"
Juuri sillä hetkellä kuului tykin jyrinä, puut ruskivat ja yläkerrasta kuului räjähdys, joka pani koko rakennuksen heilumaan. Haukansilmä pelastui töin tuskin tuholta, ja Mabel parahti kauhusta, sillä hän luuli, että kaikki elävät olennot hänen yläpuolellaan olivat kuoleman omia. Hänen kauhunsa yhä lisääntyi, kun isä huusi: "Ampukaa!"
"Mabel", kuului Haukansilmän ääni ylös johtavasta aukosta — "tämä on oikeata intiaanien touhua — kuta enemmän ääntä, sen parempi. Vintiöt ovat ottaneet sen haupitsin, jonka me valtasimme ranskalaisilta ja nyt ne ovat laukaisseet sen hirsilinnaa kohti, mutta onneksi siinä oli vain tämä yksi panos, niin etteivät ne enää tällä kertaa voi sillä säikytellä meitä. Tosin laukaus on tehnyt vahinkoa, mutta kukaan ei ole haavoittunut. Enonne on vieläkin katolla, ja minä olen ollut liian usein tulessa voidakseni saada surmani mingo-lurjusten ainoasta tykinkuulasta."
Mabel kuiskasi kiitoksensa ja kohdisti nyt kaiken huomionsa isäänsä, jota vain hänen ääretön heikkoutensa esti ryntäämästä ylös. Tytär oli niin kiintynyt sairaan isänsä vaalintaan, että tuskin huomasi villien hirvittävää melua, joka olisi voinut järkyttää vahvempiakin hermoja kuin hänen. Se elämä oli kuitenkin niin kauheaa, ettei hän olisi voinut sitä kestää, elleivät hänen ajatuksensa kokonaan olisi olleet kiintyneenä muuhun.
Cap säilytti ihailtavasti kylmäverisyytensä. Huoneen katolla hän oli aivan kuin laivan kannella ja kun hänen ei tarvinnut pelätä laskevansa harhaan, hän liikkui villien kuulasateesta huolimatta melkein uhkarohkeasti, ja Haukansilmä varmaan olisi varoittanut häntä, jos olisi tullut hänen käytöstänsä tarkanneeksi. Sen sijaan, että olisi koettanut suojata ruumistansa, kuten intiaanisodassa on välttämätöntä, hän liikkui katolla vapaasti joka puolella ja kaateli huolettomasti vettä oikealle ja vasemmalle, missä vain huomasi nuolien kytevän. Hän todellakin näytti haavoittumattomalta, sillä vaikka kuulat lakkaamatta vinkuivat joka puolella ja vaatteet olivat täynnä reikiä, ei hänen nahassaan ollut naarmuakaan. Kun räjähdys alemmassa kerrassa tapahtui, hän heilutti hattuaan ja päästi kolme riemuhuudahdusta. Tämä rohkeuden näyte varmasti pelasti hänen henkensä, sillä intiaanit lakkasivat heti ampumasta katolle, tähdäten nyt palavat nuolensakin hirsilinnan seiniin, sillä heidän mieleensä oli vaistomaisesti hiipinyt kauhea pelko, että Suolavesi on noita, ja kuten aina, he varoivat nostamasta kättänsä sitä vastaan, joka oli liitossa manan henkien kanssa.
Haukansilmän esiintyminen oli vallan toisenlaista. Kaikkia hänen liikkeitään ohjasi pitkäaikaisen kokemuksen opettama järkevä harkinta. Hän pysyi tarkasti syrjässä ampumalinjasta tähystellessään aukoista, ja se paikka, jonka hän otti puolustusasemakseen, oli aivan turvallinen. Tämä kuuluisa opas oli usein joutunut mitä kriitillisimpiin tilanteisiin. Kerran hän oli joutunut intiaanien polttoroviolle ja kärsinyt vapisematta villien julmuutta ja pilkkaa, ja monia tarinoita kerrottiin hänen kylmäverisyydestään ja neuvokkuudestaan vaaran hetkenä. Mutta joku, joka ei olisi häntä tuntenut, olisi pitänyt hänen varovaisuuttaan pelkuruutena. Sitä se ei kuitenkaan ollut, vaan hän ajatteli koko ajan Mabelia ja sitä kohtaloa, johon tyttörukka joutuisi, jos hän menettäisi puolustuskykynsä. Tällainen väärä luulo olisi vain terästänyt hänen valppauttaan ja tehnyt hänen viisaan varovaisuutensa vieläkin suuremmaksi. Hän oli tottunut niin vaaroihin, ettei olisi voinut ymmärtää niitä, jotka hänen käytöstänsä olisivat pelkurimaiseksi arvostelleet.
Ensimmäisten kymmenen minuutin kuluessa Haukansilmä ei kohottanut pyssynsä perää lattiasta muuten, kuin siirtyessään toiseen paikkaan, sillä hän tiesi hyvin, ettei summamutikassa kannattaisi ampua. Mutta kun hän kuuli mokkasiinin astuntaa ja lehtien kahinaa, arvasi hän, että nyt ne aikovat sytyttää seinähirret tuleen. Hän käski sen vuoksi Capin astua katolta alas, sillä siellä nyt ei ollut mitään vaaraa ja asettua vesisankoineen ampuma-aukolle, joka oli juuri sytytettävän kohdan yläpuolella.