"Eiköhän tuo liene kutterin kanotti", virkkoi aina epäuskoinen merimies.
"Vesikoiralla on aina kanotti mukanansa."
"On kyllä, Cap ystäväni, mutta jos te tunnette laivanne haarapurjeista ja käärityistä mastoista, minäkin tunnen kanottini ja urani rajaseutulaisen vainulla. Jos te voitte nähdä uuden kankaan purjeessa, minä voin nähdä uuden kaarnan kanotissa. Tuo on Käärmeen kanotti. Se kelpo poika on lähtenyt linnalle heti, kun on huomannut hirsilinnan olevan piirityksessä, on tavannut Lokin ja tuonut sen tänne nähdäkseen, eikö voisi jotakin tehdä. Luoja suokoon, että Jasper Western olisi laivassa mukana!"
"Niin, niin; se saattaisi olla hyvä, sillä, olkoon petollinen tai luotettava, poika osaa mainiosti kuljettaa alustansa myrskyssä, se täytyy tunnustaa."
"Ja osaa myöskin koskia laskea!" sanoi Haukansilmä nykien kyynärpäällänsä toverinsa kylkeä ja nauraen hiljaisella, sydämellisellä tavallansa. "Meidän täytyy tehdä oikeutta pojalle, vaikka hän omin käsin riistäisi meiltä päänahkamme."
Lokki oli päässyt niin lähelle, ettei Cap ehtinyt vastata. Näytelmä oli nyt niin omituinen, että se ansaitsee oman kuvauksensa ja ehkä se voi auttaa lukijaa saamaan selvemmän käsityksen siitä, mitä tahdomme esittää.
Yhä kävi rivakka tuuli, joka oli kehittynyt melkein myrskyksi. Monet hoikimmat puut taivuttivat latvansa melkein maahan tai hyökkäsi tuuli niihin pyörittäen latvoja sellaisella voimalla kuin olisi tahtonut vääntää ne solmulle.
Ilma oli täynnä lehtiä, sillä tänä myöhäisenä vuodenaikana niiden kannat pääsivät helposti irti ja ne lensivät saarelta saarelle kuin lukemattomat lintuparvet. Paitsi tätä elämää ympäristö lepäsi hiljaa kuin hauta. Että villit vieläkin oleskelivat saarella, näki heidän kanoteistaan, jotka 55:nnen veneitten vieressä olivat muutamassa satamana käytetyn lahden poukamassa. Muuten ei heistä merkkiäkään näkynyt. Lokin tulo oli niitä kauheasti hämmästyttänyt, mutta niin täydellisesti he seurasivat tässäkin tilaisuudessa tapojansa, että silmänräpäyksessä katosivat koloihinsa, joita saarella oli ylen runsaasti, aivan kuin kettu luolaansa. Sama hiljaisuus vallitsi hirsilinnassakin, sillä vaikka Haukansilmä ja Cap pitivät salmia silmällä, he kuitenkin varovaisuuden vuoksi pysyttelivät muille näkymättömissä. Ihmeellistä oli intiaaneista, ettei tuossa laivassa ollut ainoatakaan elävää olentoa. Kuinka kummassa se saattoi liikkua noin täsmällisesti? Vaistomaisesti he alkoivat pelätä, että jollakin noitakonstilla oli tuo laiva hankittu tuhoamaan heitä ja tekemään heidän yrityksensä turhaksi. Yksinpä Nuolenpääkin, vaikka olikin tottunut valkoisten vehkeisiin järven tällä ja tuolla puolen, kuvitteli, että tässä piili jotakin kauheaa ja kaikista mieluimmin hän nyt olisi tahtonut olla mantereella.
Sill'aikaa risteili kutteri edestakaisin kevyesti kuin liitävä lokki. Milloin se oli keskellä salmea, milloin taas melkein hipaisi rantaa keinuen aallokossa ja kiitäen niin, että vaahto kokasta loitolle pärskyi. Vaikka purjeet oli kääritty puoliksi kokoon, oli sen vauhti kuitenkin ihan tavaton ja pian se laski myöskin salmesta hirsilinnan ohi. Cap ja Haukansilmä astuivat Lokin lähetessä esille selvemmin nähdäkseen, mikä oikein oli tarkoitus, kun molempien suureksi iloksi Jasper hypähti pystyyn ja hurrasi iloisesti kolmesti tervehdykseksi. Huolimatta vaanivasta vaarasta Cap nousi reunahirsille vastaten tervehdykseen samalla tavalla. Onneksi vihollisen huomio oli kiintynyt muuhun ja siksi kaikki oli hiljaa, eikä ainoakaan pyssy lauennut.
Haukansilmä muisti kuitenkin samalla, mikä tehtävä heillä oli ja huomattuaan ystävänsä huusi hänelle niin paljon kuin jaksoi:
"Auta meitä, poikaseni ja voitto on meidän! Tervehdipä niitä tuonne niemen pensaikkoon ja ne lentävät parkuen toiseen piiloon kuin kaakottavat kanat."