"Ainoa ikuisesti kukoistava kukka on hyve; aina arvonsa säilyttävä kalleus — totuus."
Cowper.
Kun soturit kantoivat Muirin ruumiin syrjään ja käärivät suureen takkiin, palasi Chingackgook ääneti tulen luo paikoilleen ja molemmat, sekä Sanglier että Haukansilmä, huomasivat, että tuore verinen päänahka riippui hänen vyössään. Kumpikaan ei kysynyt mitään, vaikkakin edellinen näytti tyydytyksellä ottavan vastaan varmuuden Nuolenpään kuolemasta. Hän söi kylmästi soppaansa, niinkuin ei olisi koko aamiaisen aikana mitään merkillistä tapahtunut. Hänen käytöksessään oli jonkinlaista ylpeyttä, joka erosi intiaanin kohtaloonsa alistuvasta tyyneydestä, mutta ilmaisi samalla täydellistä itsehillintää, luonteen lujuutta ja synnynnäistä kylmäverisyyttä. Haukansilmän tunteet olivat vallan toisenlaiset, vaikkakin ulkonainen esiintyminen oli samanlaista. Hän ei ollut pitänyt Muirista, jonka viekkaus ja liukaskielisyys kokonaan erosi hänen tavoistansa, mutta häntä oli kuitenkin järkyttänyt toisen äkillinen kuolema ja tämän petollisuuden paljastuminen. Saadakseen täydellisen selvyyden viimeksimainitusta, hän kääntyi heti, kun ruumis oli korjattu, kapteeniin, ja alkoi lähemmin udella, kuinka tämä asia oikein oli. Sanglierilla ei nyt, kun petturi oli kuollut, ollut mitään järkevää syytä salata asian todellista laitaa, ja niin hän jutteli seuraavaa, joka selittää lähemmin kuvaamiamme tapauksia.
Heti kun 55:s oli tullut näille main, oli Muir vapaaehtoisesti tarjoutunut vihollisen palvelukseen. Tarjousta tehdessään hän oli kehunut läheisestä suhteestaan majuri Duncaniin, joten hänellä olisi mahdollisuus antaa kaikkia tarvittavia tietoja. Hänen tarjouksensa hyväksyttiin ja monsieur Sanglier oli usein keskustellut hänen kanssaan Oswegon läheisyydessä, olipa kerran viettänyt valepuvussa kokonaisen yönkin itse linnassa. Nuolenpää kuitenkin välitti tavallisesti sanomia, ja se nimetön kirje, jonka majuri Duncan oli saanut, oli Muirin kirjoittama. Hän oli lähettänyt sen Frontenaciin, jossa se jäljennettiin ja lähetettiin takaisin Oswegoon. Sitä tuomassa oli Nuolenpää ollut silloin, kun hän joutui Lokille kiinni. Tarvitsee tuskin lisätä, että oli välttämätöntä uhrata Jasper, että majoitusmestari olisi pelastunut ja että viimeksimainittu juuri oli ilmaissut saaren aseman viholliselle. Se käteentuntuva syy, joka oli kätkettynä hänen kukkaroonsa, oli vaatinut häntä lähtemään tälle retkelle, ja hän oli antanut merkin, milloin päällekarkaus voisi parhaiten tapahtua. Muirin taipumus toiseen sukupuoleen oli hänen heikkoutensa ja hän olisi voinut naida Mabelin yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin, joka vain olisi suostunut ottamaan hänet. Mutta hänen ihastuksensa Mabeliin perustui siihen, että hän siten sai sopivan tilaisuuden lähteä epäilyksiä herättämättä kersantti Dunhamin retkikunnan mukaan. Tämän kaiken kapteeni Sanglier peittelemättä tunnusti ja erittäinkin sen, joka koski Mabelia, sanoi tietävänsä varmaan, koska oli kuullut sen Muirilta itseltään, eikä hän voinut olla pilkallisesti nauramatta kuvaillessaan onnettoman majoitusmestarin toimia.
"Kas niin", sanoi kylmäverinen soturi tarjoten Haukansilmälle jäntevän
kätensä lopettaessaan kertomuksensa. "Te on honnête ja se on beaucoup.
Te ottaa vakooja kuin ottaa paha rohto, vaikka te halveksii sen.
Touchez-là."
"Minä puristan teidän kättänne, kapteeni, sillä te olette laillinen ja luonnollinen vihollinen", sanoi Haukansilmä, "ja miehekäs vihollinen sen lisäksi. Mutta majoitusmestarin ruumiin ei tule koskaan häväistä englantilaista maata. Minä olin ajatellut viedä sen Lundielle, että hän saisi tämän siellä siunata, mutta nyt hän saa levätä paikalla, jossa hän viheliäistä ammattiansa harjoitti ja tuo petoksensa olkoon hänen ainoa hautapatsaansa. Kapteeni Piisydän, minä luulen, että tällainen seurustelu kavaltajien kanssa luonnostaan kuuluu sodan menoon, vaikka minä en sitä ikinä ole voinut hyväksyä ja olen iloinen, että tämä asia on teidän omallatunnollanne eikä minun. Mikä kauhea synninmyyrä! Hoippua puolelle ja toiselle, pettää isänmaansa, ystävänsä ja Jumalansa! — Jasper, poikaseni, lausuisin sinulle muutaman sanan täällä vähän syrjässä."
Haukansilmä vei nyt nuorukaisen vähän sivulle ja puristaen kyynelsilmin hänen kättänsä virkkoi:
"Sinä tunnet minut, Vesikoira, ja minä tunnen sinut, eivätkä nämä seikat vähimmässäkään määrässä ole muuttaneet minun mieltäni. En koskaan uskonut heidän puheitaan, vaikkakin ne joskus näyttivät hyvin vakavilta, sen myönnän; niin, ne olivat vakavia ja panivat joskus minutkin ajattelemaan. En kuitenkaan hetkeäkään sinua epäillyt, sillä minä tunnen sinut, eivätkä sinun taipumuksesi sovellu sellaiseen; mutta se minun täytyy tunnustaa, etten minä epäillyt majoitusmestariakaan."
"Ja hänellä oli hänen majesteettinsa valtakirja, Haukansilmä!"
"Se ei ole niin kovin suuri asia, Jasper Western — se on varsin vähäarvoinen. Mutta hänellä oli Jumalan valtakirja tehdä oikein ja kohdella rehellisyydellä kanssaihmisiään. Kuinka kauheasti hän onkaan pettänyt meitä?"