"Teidän elämänne on epävarmaa ja epämukavaa täällä suolattomien vesien partailla ja villien parissa", hän virkkoi, "ja mitä pikemmin minä voin nämä seudut jättää, sitä onnellisempana itseni pidän. Nyt kun te kerrotte tätä, minäkään en voi olla ihmettelemättä, että mies vihollisten hyökätessä juoksi koloonsa sellaisella kiireellä ja vaistolla, ettei hän minuun tehnyt ollenkaan upseerin vaikutusta, mutta silloin en sitä ehtinyt sen tarkemmin selvitellä, koska minulla oli hirveän kiire häntä seuratessani. Jumala varjelkoon! Jumala meitä varjelkoon — petturi, valmis myymään maansa — ja vielä ranskalaisille lurjuksille!"
"Valmis myymään kaikki: maan, sielun, ruumiin, Mabelin ja meidän päänahkamme, ja hän on kaikin puolin menetellyt samalla inhoittavalla tavalla kuin ostajatkin. Kapteeni Piisydämen maamiehet usein harjoittavat sellaista kauppaa."
"Juuri heidän tapaistaan — valmiita antamaan, kun eivät voi voittaa ja juoksemaan pakoon, kun ei ole tilaisuutta kumpaankaan."
Monsieur Sanglier kohotti hattuansa ja hymyili pilkallisesti tälle huomautukselle. Mutta Haukansilmä oli liian rehellinen ja oikeudenmukainen jättääkseen vastaamatta tähän syytökseen.
"Jaa, jaa", hän virkkoi, "minun mielestäni ei ole kovin suurta eroa englantilaisen ja ranskalaisen välillä, sanottakoonpa mitä tahansa. He puhuvat eri kieliä ja palvelevat eri kuningasta, se myönnettäköön, mutta molemmat ovat inhimillisiä ja käyttäytyvät tilaisuuden sattuessa kuin ihmiset."
Kapteeni Piisydän, kuten Haukansilmä häntä nimitti, kohotti uudestaan hattuansa ja hymyili, mutta hymy oli nyt ystävällinen eikä ivallinen, kuten äsken, sillä hän tunsi, että toisen tarkoitus oli hyvä, vaikk'ei hän täydellisesti ymmärtänytkään toisen puhetta. Viisaan tyyneydellä hän lopetti aamiaisensa välittämättä, mitä Cap suvaitsi ajatella tai sanoa.
"Minun asiani täällä oli keskustella majoitusmestarin kanssa", Cap virkkoi vastattuaan hymyillen vangin mykkään puheluun. "Kersantin loppu on lähellä ja ajattelin, että hän tahtoisi antaa ennen eroansa joitakin tietoja lähimmälle päällikölleen. Se on nyt kuitenkin liian myöhäistä, ja kuten sanotte, Haukansilmä, luutnantti on todellakin lähtenyt ennen."
"Niin on, vaikkakin toista polkua. Komennus kuuluu nyt luonnollisesti korpraalille, vaikkakin hänen joukkonsa on pieni ja surkeassa kunnossa. Jos jotakin tärkeätä ilmestyy, me kaikki yhdessä päätämme siitä. Ajattelen kuitenkin, ettei meillä ole muuta tehtävää kuin haudata kuolleemme ja polttaa hirsilinna ja asumukset, sillä ne ovat vihollisen alueella, joskaan ei laillisesti, niin kuitenkin vihollinen pitää tätä nyt omanaan, eikä näitä varustuksia voi jättää heidän käytettäväkseen. Ei tule myöskään kysymykseen, että me edelleenkin käyttäisimme niitä tukikohtana, kun ranskalaiset tietävät, missä tämä saari on. Se olisi samaa kuin asettua suden luolaan. Tämän työn me Käärmeen kanssa otamme tehdäksemme, sillä me olemme yhtä tottuneet peräytymään kuin hyökkäämäänkin."
"Kaikki tuo on, niinkuin olla pitääkin, hyvä ystäväni; ja nyt minun lankoni luokse. Vaikka hän onkin sotilas, me emme, minun mielestäni, voi antaa hänen erota ilman lohdutuksen sanaa jäähyväisiksi. Tämä on ollut onneton retki joka suhteessa, vaikka sellaista kai voi odottaa, kun ajattelee tätä aikaa ja näitä riidanalaisia erämaita. Meidän täytyy kuitenkin menetellä parhaamme mukaan ja koettaa auttaa sitä kelpo miestä kohottamaan ankkurinsa turmelematta ruoriansa. Kuolema on kuitenkin kaikesta huolimatta vakava asianhaara, herra Haukansilmä, voimmepa sanoa, että se on tärkeimpiä kysymyksiämme, joka tulee kerran meidän kaikkien eteen."
"Puhutte totta, puhutte aivan totta, ja juuri siitä syystä minä pidän kaikista viisaimpana olla joka hetki valmiina. Olen usein ajatellut, Suolavesi, että onnellisin on se, jolla on kaikista vähimmän selvitettävää silloin, kun kutsu tulee. Sellainen luulen minä olevani: olen metsästäjä, tiedustelija ja opas; ja vaikka en omista kämmenen leveyttä maata, minä iloitsen kuitenkin, niinkuin minä olisin rikkaampi kuin Albanian suurimmankin tilan omistaja. Siintävä taivas pääni päällä saa minut ajattelemaan viimeistä metsästysretkeäni, ja minä astun kuivilla lehdillä yhtä vapaasti, kuin minä olisin koko metsän herra ja omistaja. Mitä muuta sydän voisi toivoa? En sano, etten rakastaisi mitään, mikä on maasta, sillä kyllä minä rakastan, vaikk'en kovin suuressa määrässä. Minulla on muutamia hyvärotuisia koiranpenikoita, vaikka meidän täytyy nyt olla erossa, koska ne ovat liian äänekkäitä tovereita näin sotaretkillä, ja sitten minä luulen, että minun on sangen vaikeata erota hirvenkaatajastani; mutta minä en näe mitään järkevää syytä, miksi meitä ei voitaisi panna samaan hautaan, sillä me olemme molemmat hiuskarvalleen kuusi jalkaa pitkät. Näiden lisäksi minulla on vielä muutamia matkustajilta saamiani pieniä esineitä ja Käärmeen lahjoittama piippu, jotka minä pyydän panemaan pussiin ja pääni alle, kun käsky tulee, ja niin minä olen valmis lähtemään millä hetkellä tahansa."