"Päätä hän käänsi leikiten vaan
ja hymynhäivä huulilla karkeloi.
Mut poika tunsi piston rinnassaan:
Se hymy hälle ikuisen tuskan toi."
Laila Rookh.
Viime päivien tapahtumat olivat olleet niin kiihoittavia ja herättäneet niin monia kysymyksiä sankarittaremme mielessä, ettei hänellä ollut aikaa antautua kokonaan surullensa. Suuresti hän kuitenkin kaipasi isäänsä ja joskus hän kauhusta vavahti muistellessaan, miten äkillinen kuolema Jennietä oli kohdannut ja mitä hirveitä näytelmiä hän oli saanut nähdä, mutta sittenkin hän oli kohottanut masennettua mieltänsä eikä antanut epätoivolle täydellistä valtaa, kuten olisi tällaisessa surussa saattanut käydä. Ehkäpä se onnettomuus, joka Kevättä oli kohdannut ja joka oli tehnyt hänet melkein mielipuoleksi kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi, oli pakottanut Mabelia hillitsemään oman tuskansa ja koettamaan lohduttaa toista. Sen hän teki hiljaisella, tyynellä ja lämpimällä tavallansa, kuten hänen sukupuolensa tällaisissa tapauksissa aina menettelee.
Kolmannen päivän aamu oli määrätty Lokin lähtöajaksi. Jasper oli suorittanut kaikki valmistuksensa, tavarat oli viety laivaan ja Mabel oli ottanut Keväältä hellät jäähyväiset — tuskallinen ja sydäntäsärkevä ero. Lyhyesti, kaikki oli valmiina ja toiset olivat jo astuneet laivaan, saarelle oli jäänyt vain Kevät, Haukansilmä, Jasper ja sankarittaremme. Ensinmainittu oli pistäytynyt tiheimpään pensaikkoon itkemään, ja viimeksimainitut lähestyivät paikkaa, jossa kolme kanottia oli heitä odottamassa. Yksi niistä oli jätetty Keväälle ja kahden piti viedä nämä toiset Lokille. Haukansilmä kulki edellä, mutta kun hän joutui lähelle rantaa, ei hän mennytkään veneille, vaan kääntyi hiukan syrjään, jossa aukeaman laidassa oli kaatunut tammi lehtien suojassa Lokilla-olijoilta. Istahtaen itse rungolle hän pyysi Mabelia istumaan toiselle puolellensa ja osoitti Jasperille paikan toisella puolellansa.
"Istukaa tähän, Mabel, istu sinä, Jasper, tänne toiselle puolelleni", hän määräsi heti, kun itse oli istuutunut. "Minulla on mielessäni jotakin, joka sitä raskaasti painaa ja nyt minun on päästävä siitä vapaaksi, jos koskaan aion siinä onnistua. Istukaa, Mabel, ja antakaa minun keventää sydäntäni ja omaatuntoani, niin kauan kuin minulla on voimaa siihen."
Seurasi parin kolmen minuutin hiljaisuus, jolloin molemmat nuoret aprikoivat, mitä tästä tulisi ja mikä saattaisi painaa Haukansilmän omaatuntoa. Mahdottomalta tuntui, että mitään sellaista saattaisi olla olemassa.
"Mabel", virkkoi sankarimme vihdoin, "meidän täytyy keskustella avoimesti toistemme kanssa, ennenkuin seuraamme Capia kutteriin, jossa hän on jo nukkunut kolme yötä, sillä hän sanoo, että vain siellä voi tuntea päänahkansa säilyvän lujimmassa. Voi kuitenkin! Miten minä voisin esittää nyt ajatukseni ja tunteeni? Minä koetan olla miellyttävä ja pitää sydämeni kevyenä, mutta mahdotonta on ihmisvoimin panna virtaa juoksemaan vastamäkeen. Mabel, te tiedätte, että kersantti, ennenkuin hän jätti meidät, järjesti meidän kahden asiat niin, että meistä tulisi mies ja vaimo, joiden tulisi elää yhdessä ja rakastaa toisiansa niin kauan kuin astelevat täällä maankamaralla, ja vielä kauemminkin."
Mabelin kasvoille oli kohonnut raikkaassa tuulessa hieman punaa, mutta kun hän kuuli tämän, palasi niihin surun uurtama kalpeus. Hän katsoi kuitenkin ystävällisesti, vaikkakin vakavasti Haukansilmään, koettipa vielä hymyilläkin.
"Se on totta, ystäväni", hän vastasi, "se oli minun isäparkani toivomus, ja minä tunnen, että vaikka uhraisin koko elämäni huolehtiakseni teidän onnestanne ja hyvinvoinnistanne, en sittenkään voisi maksaa kaikkea sitä hyvyyttä, mitä te olette meille osoittanut."
"Minä pelkään, Mabel, että miehen ja vaimon tulee liittyä yhteen lujemmilla siteillä kuin sellaiset tunteet, sitä todellakin pelkään. Te ette ole tehnyt minulle mitään, ette ainakaan mitään sellaista, joka sitoisi toisen toiseen ja kuitenkin minun sydämeni on teidän — on totisesti — ja siksi minä luulen, että tunteeni ovat kotoisin jostakin muusta kuin siitä, että on koettanut suojella toisen päänahkaa ja on opastanut toista metsien läpi."