Mabelin posket alkoivat hehkua uudestaan ja vaikka hän ankarasti yritti hymyillä vastatessaan, hänen äänensä kuitenkin vapisi.
"Eikö meidän olisi parempi jättää tätä keskustelua tuonnemmaksi, Haukansilmä?" hän sanoi. "Me emme ole yksin, ja sanotaan, ettei kuulijalle ole mikään vähemmän mieluista kuin perheneuvottelut, joihin hänellä ei ole vähintäkään mielenkiintoa."
"Juuri siksi, ettemme ole yksin, tai oikeamminkin siksi, että Jasper on meidän kanssamme, minä tahdon puhua tästä asiasta. Kersantti uskoi, että minusta tulisi sovelias toveri teille, ja vaikka minulla oli epäilykseni — niin, minulla oli monet epäilykseni — hän lopulta sai minut siihen ajatukseen, että olen antanut asioitten mennä siihen, missä ne nyt ovat. Mutta kun te lupasitte isälle, Mabel, mennä kanssani naimisiin, oli eräs asianhaara, kuten enonne sanoo, jota te ette tiennyt, mutta joka teidän tulee saada tietää, ennenkuin asia lopullisesti päätetään. Olen usein ampunut laihan peuran päivällisekseni, kun en ole voinut tavata hirveä, mutta yhtä luonnollista ei ole ottaa pahinta silloin, kun paras on saatavissa."
"Te puhutte, Haukansilmä, tavalla, jota on vaikea ymmärtää. Jos tämä keskustelu todella on välttämätön, niin toivon, että käytätte selvempää kieltä."
"Olkoon niin, Mabel. Minä otaksun, että te, antaessanne perään kersantin toiveille, ette tiennyt, mitä Jasper Western teitä kohtaan tuntee."
"Haukansilmä!" huudahti Mabel ja hänen kasvonsa valahtivat kuoleman kalpeiksi. Sitten ne muuttuivat hehkuvan punaisiksi ja koko hänen olentonsa vapisi. Haukansilmä oli kuitenkin liiaksi kiintynyt omiin ajatuksiinsa ja sanottavaansa, ja Vesikoira oli painanut päänsä käsiinsä, niin että kumpikaan ei huomannut näitä voimakkaita mielenliikutuksen ilmeitä.
"Minä olen puhunut pojan kanssa, ja verratessani hänen unelmiaan omiin unelmiini, hänen tunteitaan omiin tunteisiini ja hänen toiveitaan omiin toiveisiini, minä pelkään, että ne ovat silloin, kun on kysymys teistä, liian samanlaiset, että kumpikin voisimme olla ihan onnelliset omatessamme ne."
"Haukansilmä, te unohdatte, teidän tulee muistaa, että me olemme kihloissa!" sanoi Mabel kiireesti ja niin hiljaa, että kuulijoitten täytyi heristää huomiotansa ymmärtääksensä tavut. Kuitenkin viimeinen sana livahti ohi oppaan tajunnan ja hän ilmaisi tietämättömyytensä tavallisella:
"Mitäh?"
"Te unohdatte, että meidän on määrä mennä naimisiin ja tuollaiset huomautukset ovat yhtä sopimattomia kuin tuskallisiakin."