"Kaikki on sopivaa, joka on oikeata, Mabel, ja kaikki on oikeata, joka johtaa tekemään oikeutta — vaikka se onkin tuskallista, kuten sanotte, ja kuten minäkin sen tunnen antautuessani tähän koetukseen. Nyt, Mabel, on asia niin, että jos te olisitte tiennyt, että Vesikoira ajattelee teistä sillä tavalla, te ette olisi ikinä suostunut lupautumaan vaimoksi miehelle, joka on niin vanha ja ruma kuin minä."
"Mitä varten tämä kiusallinen tutkinto, Haukansilmä? Mitä hyötyä siitä on? Jasper Western ei ajattele sellaista; hän ei puhu mitään, ei tunne mitään."
"Mabel!" pääsi nuorukaisen huulilta, tavalla joka kavalsi hänen hillittömien tunteittensa laadun vaikk'ei hän siihen tavuakaan lisännyt.
Mabel peitti kasvonsa käsiinsä, ja molemmat istuivat kuin kaksi pahantekijää, jotka on saatu kiinni itse teosta, joka turmelee kokonaan heidän suojelijansa onnen. Tänä hetkenä Jasper olisi ollut valmis kieltämään tunteensa pelastaakseen ystävänsä sen tuottamasta tuskasta. Mabel taas oli kerralla saanut selville sen, mitä hän kauan ja salaisesti oli toivonut, mutta tuo ihana tieto tuli niin äkkiä ja valloitti hänet niin kokonaan, että hän oli ihan poissa suunniltansa eikä tiennyt itkeäkö vai iloita. Kuitenkin hän kiiruhti ensimmäisenä puhumaan, ettei Jasper saisi jatkaa ja sanoa vielä jotakin pahaa, joka pettäisi tai tuottaisi murhetta hänen ystävälleen.
"Haukansilmä", hän sanoi, "te puhutte kuin villi. Miksi ottaa ollenkaan tällaista puheeksi?"
"Niin se on, Mabel; minä puhun kuin villi ja minä jo luonnostani olen puoli villi, pelkään, samoin kuin tottumuksiltanikin." Sanoessaan tätä hän koetti nauraa omalla äänettömällä tavallansa, mutta se yritys petti ja hymyn asemesta kuului puoliksi korahtava ääni kuin tukahdutettu itku. "Niin, minun täytyy olla villi, sitä minä en voi kieltää."
"Rakkahin Haukansilmä! Melkein ainoa minun ystäväni! Te ette voi, te ette saa otaksua, että minä tahdoin sanoa sitä", keskeytti Mabel melkein henkeä pidättävällä kiihkolla voidakseen tyynnyttää aiheuttamansa tuskan. "Jos rohkeus, uskollisuus, sielun kauneus, käytöksen ja ajatuksen hienous ja tuhannet muut hyvät avut voivat tehdä miehen ihailluksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi, ei ainoallakaan ole niitä suuremmassa määrässä kuin teillä."
"Kuuntele, Jasper, tuota suloista ääntä", virkkoi Haukansilmä nauraen nyt vapaasti ja luonnollisesti. "Luonto on antanut heille suloisen taidon laulaa meidän korviimme, kun metsän äänet ovat vaienneet. Mutta meidän täytyy saada selväksi tämä, meidän täytyy. Minä kysyn vielä teiltä, Mabel, oletteko te tiennyt, että Jasper Western rakastaa teitä niin paljon kuin minä ja ehkä enemmänkin, vaikk'en minä pidä sitä mahdollisena; että hän unissaan näkee vedessä teidän kuvanne; että hän puhuu teille ja teistä nukkuessaan; kuvittelee kaiken, mikä on kaunista ja etevää Mabel Dunhamiksi; uskoo, ettei hän ymmärtänyt onnesta mitään, ennenkuin näki teidät; voisi suudella maata, mistä te olette kulkenut, unohtaa kutsumuksensa ja työn ilon ajatellessaan teitä ja sitä ihanuutta, että saisi lakkaamatta katsella teidän suloisia kasvojanne ja kuulla teidän äänenne helinää — jos te olisitte kaiken tämän tiennyt, olisitteko sittenkin lupautunut menemään naimisiin minun kanssani?"
Mabel ei olisi voinut vastata näihin kysymyksiin, vaikka olisi tahtonutkin; mutta vaikka hänen kasvonsa olivat peittyneet käsiin, näkyi kuitenkin sormien välitse, miten hän oli karahtanut verentipahtavan punaiseksi. Luonto voitti kuitenkin, sillä muutamana hetkenä ihastunut ja melkein kauhistunut tyttö heitti salaa silmäyksen Jasperiin aivan kuin epäillen, etteivät hänen tunteensa olleet sellaiset kuin Haukansilmä kuvaili, huomasi totuuden ja peitti taas kasvonsa käsiinsä aivan kuin iäksi haluten peittää silmänsä ja tunteensa tutkijan silmiltä.
"Ottakaa aikaa ajatella, Mabel", lisäsi opas, "sillä on sangen vaikea ottaa mieheksi toista, jos ajatukset ja toiveet askartelevat toisessa. Jasper ja minä olemme puhuneet tästä vapaasti ja kuten vanhat ystävät, ja vaikka minä olen aina tiennyt, että me katselimme melkein kaikkia asioita samoin silmin, minä en olisi voinut uskoa, että meidän mieltymyksemme kaikissa suhteissa olisi niin samanlainen, ennenkuin puhuimme teistä. Nyt Jasper tunnustaa, että ihan ensi hetkestä teidät nähtyään hän on pitänyt teitä suloisimpana ja ihastuttavimpana olentona, mitä hän milloinkaan on nähnyt. Teidän äänenne tuntui hänestä suloiselta kuin aaltojen lipatus rannan kivissä, ja lepattavia purjeitansa hän luuli teidän hattunne liehuviksi nauhoiksi. Nukkuessaan hän kuuli teidän naurunne ja uudestaan ja uudestaan hän syöksähti ylös, kun luuli, että joku tahtoisi väkivalloin heittää teidät pois Lokista, johon te olitte asettunut asumaan. Niin, ja poika tunnusti senkin, että hän on usein salaa itkenyt luullessaan teidän tahtovan viettää päivänne jonkun toisen eikä hänen kanssansa."