"Ovatko ne maalatut turilaat ankkuroineet sataman edustalle siten aikoen katkaista meiltä tien päämääräämme?"
"Ehkä on niinkuin sanotte, Cap ystäväni, mutta teidän sanoistanne minä en tullut hullua viisaammaksi. Kuta yksinkertaisempaa kieltä joku näin kriitillisenä hetkenä käyttää, sitä helpommin häntä ymmärretään. Minä en ymmärrä mitään satamista enkä ankkureista; mutta sen minä ymmärrän, että vain sadan askelen päässä tästä on kamala intiaanien polku ja niin tuores kuin suolaamaton hirvi. Jos siitä yksikään noista kiukkuisista paholaisista on kulkenut, niin on ainakin tusina. Mikä vielä pahinta, ovat ne menneet linnalle päin eikä ainoakaan sielu pääse heidän tirkistelevien silmiensä ohi huomaamatta, jolloin tietysti luodit viheltelevät."
"Eikö sitten tuo mainittu linna voi puhdistaa edustaansa? Muutamia paukkuja kanuunoista ja luulisinpa, että lurjuksille tulee kiire."
"Kyllä kai, jos linnat täällä erämaassa olisivat samanlaisia kuin siellä rintamailla! Mutta tämän joen suulla on vain pari kolme kevyttä tykkiä, siinä kaikki. Sitäpaitsi olisi turhaa ruudin haaskausta koettaa ampua mingoja, joita ei ole kuin joku tusina ja jotka piileksivät metsissä ja kallioitten takana. Meillä on ainoastaan yksi tie ja sekin täynnä vaaroja. Meidän täytyy jäädä tänne ja täällä meillä onkin erinomainen paikka: veneet on kätketty jyrkän äyrään ja pensaitten suojaan, eikä mikään voi niitä huomata, ellei joku lurjus sattuisi keksimään näitä joen toiselta puolelta. Toistaiseksi meidän ei siis tarvitse mitään pelätä. Mutta miten saada ne verenhimoiset pirut kulkemaan taas ylöspäin? Aa! Nyt minä tiedän! Nyt minä tiedän! Ellei se hyödytä, niin ei vahingoitakaan. Näetkö tuon tuuhealatvaisen pähkinäpuun tuolla kaukana joen mutkassa, yläpuolellamme — samalla puolen jokea kuin me?"
"Tuonko kaatuneen hongan luona?"
"Juuri sen. Ota taula ja tulukset, koeta päästä jokirantaa myöten sinne jättämättä kovin selviä jälkiä ja tee tuli sen luo. Ehkäpä savu houkuttelee ne sinne. Sillä aikaa me viemme veneet alemma ja etsimme niille ja itsellemme paremman piilopaikan. Pensaita on runsaasti ja näillä seuduin on yhtä helppo löytää suojaa kuin on paljon vaanivia vihollisiakin."
"Kyllä, heti paikalla, Haukansilmä", sanoi Jasper hypäten veneestä rannalle, "kymmenessä minuutissa tuli on tehty."
"Ja, Vesikoira, tällä kertaa paljon tuoresta puuta", sanoi toinen nauraen sydämellisesti omituisella tavallaan. "Kun halutaan saada sankka savu, auttaa siinä parhaiten vesi."
Nuorukainen lähti heti osoitetulle paikalle. Mabelin vastustus, ettei toinen antautuisi sellaiseen vaaraan, oli pian vaimennettu ja seurue valmistui vaihtamaan paikkaa, koska tämä olisi näkynyt sinne, mihin Jasper tultansa laittoi. Ei ollut mitään kiirettä ja jäljet peitettiin verkkaan ja huolellisesti. Veneet melottiin pois pensaista ja taas lähdettiin myötävirtaan, kunnes saavuttiin paikalle, johon ei enää mainittua kastanjaa näkynyt. Siellä pysähdyttiin ja kaikkien katseet olivat kääntyneet sinne, minne seikkailija oli lähtenyt.
"Siellähän savu nouseekin!" huudahti Haukansilmä, kun tuulenhenki hiukan huojutti savupatsasta, joka kohosi pystysuoraan joen laaksosta. "Hyvä taula, pieni teräspala ja kuiva lehtikasa tekevät pian ihanan valkean. Toivon, että Vesikoira ymmärtää nyt käyttää runsaasti märkää puuta, koska se hyödyttää meitä kaikkia."