Haukansilmä tuijotteli häneen useita minuutteja mykkänä katselijana. Kun hän tajusi toisen tuskan ja ajatteli sitä vahinkoa, jonka toinen oli kärsinyt, hänestä oma murhe tuntui pieneltä, sillä Kevät oli menettänyt miehessään kaikki, mitä hänellä oli, koko elämän.
"Kevätkaste", hän sanoi juhlallisesti ja äänessä ilmeni syvä osanotto ja lämpö, "sinä et ole surussasi yksin. Nouse ja luo silmäsi ystävään."
"Keväällä ei ole enää yhtään ystävää!" vastasi vaimo. "Nuolenpää on mennyt onnellisille metsästysmaille eikä ole jättänyt ketään huoltamaan Keväästä. Tuskaroorat karkoittavat hänet kodistansa, irokeesit vihaavat häntä, eikä hän voi heiltä pyytää apua. Anna Kevään kuolla miehensä haudalla."
"Älä puhu niin, se ei koskaan saa tapahtua. Se sotii järkeä ja oikeutta vastaan. Uskothan sinä Manitouhun?"
"Hän on peittänyt kasvonsa Keväältä, koska on hänelle vihainen. Hän on jättänyt hänet yksin kuolemaan."
"Kuuntele miestä, joka pitkän kokemuksen kautta on tutustunut punaihoisiin ja ymmärtää heitä, vaikka itse onkin syntynyt valkoisena ja saanut valkoisen lahjat. Kun valkoihoisten Manitou tahtoo tehdä hyvää valkoisen sydämelle, Hän jättää hänet murheeseen, sillä surussa, Kevät, me parhaiten opimme tutkimaan ja tuntemaan itseämme. Suuri Henki tahtoo sinulle hyvää ja Hän on ottanut sinulta päällikön pois, ettei hänen petollinen kielensä olisi saanut kokonaan turmella sinua ja muuttaa sinun sydäntäsi mingoksi, niinkuin on sinut johtanut mingojen seuraan."
"Nuolenpää oli suuri päällikkö", vastasi vaimo ylpeästi.
"Hänellä oli ansionsa, oli kyllä, ja hänellä oli myöskin vikansa. Mutta, Kevät, sinä et kokonaan ole hylätty. Sure nyt, kuten luontosi vaatii, mutta sopivan ajan tullen minä sanon sinulle enemmän."
Haukansilmä meni nyt kanottiinsa ja jätti saaren. Päivän kuluessa Kevät kuuli pari kertaa hänen pyssynsä paukahduksen ja auringonlaskun maissa hän taas ilmestyi tuoden kaksi valmiiksi keitettyä lintua ja ne oli valmistettu niin taitavasti, että olisivat suurimmankin herkuttelijan ruokahalua voineet herättää. Tämä huolenpito kesti kokonaisen kuukauden, jolloin Kevät suri ja odotti kuolemaa, vaikkakin käytti suojelijansa ystävyyttä hyväksensä. Joskus he keskustelivat pitempään ja Haukansilmä koetti lievittää hänen suruansa, mutta onnistuminen näytti sangen vähäiseltä. Kevät nukkui muutamassa majassa ja hän laski päänsä turvallisena levolle luottaen lujasti suojelijaansa, vaikka Haukansilmä oli laittanut itselleen majan jollekin muulle saarelle ja vietti siellä yönsä.
Kuukauden kuluttua vuodenaika oli kuitenkin muuttunut niin myöhäiseksi, ettei Kevät voinut tuntea oloansa miellyttäväksi. Puut olivat pudottaneet lehtensä ja yöt muuttuivat kylmiksi ja tuulisiksi.